Suhtaudun penseästi amatöörien kirjoittamiin pokerikirjoihin. Yleensä niissä tarjotaan ainakin ripaus sellaista pokerihönöyttä, joka saa sananvapauden puolustajan ikävöimään ennakkosensuuria. Vähintään tuputetaan jotain taikauskoa.
Tosin olen lukenut aika monta heikkoa ammattilaistenkin kirjoittamaa opusta. Niistäkin on löytynyt sekä matemaattisia virheitä että jäniksenkäpälien suosittelua. Joten oikean pokeriammattilaisen kirjoittama kirja ei todellakaan ole mikään takuu laadusta. Koska aikaa lukea kirjoja on enää rajatusti jäljellä, en juuri lue uuden kirjailijan pokeri- tai oikein mitään muutakaan teosta ilman vahvoja suosituksia.
Päätin kuitenkin ottaa selvää, mistä rapakon takana kohistaan ja lukaisin Maria Konnikovan ”The Biggest Bluff: How I Learned to Pay Attention, Master Myself and Win” -teoksen. Odotin viihdyttävää kirjaa, koska Washington Post, New York Times ja Forbes eivät voi olla kaikki kolme väärässä. Sanovat trumpetistit mitä hyvänsä.
Mitään pokerioppia en odottanut saavani kirjasta, jossa kerrotaan pystymetsästä pokeriuransa aloittaneen psykologian tohtorin ensimmäisestä vuodesta pokerin parissa. Olin väärässä. Älkää kertoko lapsille, niille olen joskus valehdellut ”Iskä on aina oikeassa”.
Ehkä nyt varsinaista maailmaa mullistavaa uutta oppia ei tullut, mutta hyvää vanhan kertausta.
Kiinnitä huomiota, mitä pöydässä tapahtuu
Konnikova saa opettajakseen Erik Seidelin (kuusi WSOP-ranneketta enemmän kuin Juha Helpillä), joka ei ole koskaan aiemmin ottanut pokerioppilaita. Seidel näköjään pelailee 60-vuotiaana 100.000 dollarin highrollereita. Mie en ole ikinä pelannut. Ja vieläkin viluttaa, että maksoin Seidelin ilmiselvän pienen arvolyönnin 1998 Amsterdamissa 5.000 guldenin omahapöydässä.
Seidel kuitenkin tolkuttaa Konnikovalle heti alussa, että pokeripöydässä kannattaa kiinnittää huomiota, mitä siellä tapahtuu. Anna sitten myöhemmin istuu Seidelin takana, ja kiinnittää huomiota, miten muut räpläävät kännyköitään ja Seiborg seuraa peliä.
Tämän lukemisesta tuli jonkun verran huono omatunto. Olen kyllä liputtanut kirjoituksissani peliin keskittymisen puolesta. Suorittaminen on sitten varsinkin viime vuosina ollut vähän heikompaa.
Tallinnan Summer Showdownissa ensi viikolla keskityn kyllä. Paitsi jos pörssikurssit pitää tarkastaa. Tai ottaa valokuvia. Tai lukea muita uutisia. Tai viestitellä.
Pitäisiköhän kokeilla vetää yksi kaksituntinen puhelin hotellihuoneessa? Tuntuu kyllä aika vaikeasti löydettävältä rastilta.
Älä pelaa, jos et ole kunnossa
Lähes kaikille on itsestään selvää, että huonosti nukkuneena, kuuden tuuman kanuunassa tai kahdentoista kossuvissyn laitamyötäisessä ei tee kovin laadukkaita pokeripäätöksiä(kään).
Hyvin harva ainakaan pohjoismaalainen pokerinpelaaja kuitenkaan noudattaa otsikon ohjetta. Toivoisin voivani sanoa, että mie olen poikkeus. Ehkä en kerro omista suorituksistani esimerkkitapauksia, etten anna vihamiehilleni lisää valttikortteja käsiin.
Sanotaan nyt niin, että yleensä olen kyllä pelannut, jos pelaamaan kerran on tultu. Kunnosta riippumatta.
Samaistuin muuten kovasti Konnikovan tunnelmiin, kun hänellä oli pahoja unihäiriöitä. Ja seuraavana päivänä piti mennä pelaamaan turnauksen kakkospäivää. Silloin on nimittäin pelattava, oli kunnossa tai ei.
Pelasin esimerkiksi viime vuonna WSOP:n Mainin kakkospäivän ilman juuri turhaa nukkumista edellisenä yönä. Yritin kyllä kovasti, mutta pitkähköksi venyneet Juha Helpin voitonjuhlat olivat sotkeneet unirytmini. Vieläkin hävettää sekä pilkkimiseni pöydässä että osa pelisuorituksistani.
Kirjan voinee lukea ilman mitään pokeriosaamista
Käytän väliotsikossa potentiaalia, koska helppohan se on kokeneen palkkamurhaajan sanoa, että ei se ihmisten tappaminen niin kovin vaikeaa ole. Mutta luulen, että Konnikova kirjoittaa kaikille ymmärrettävällä englannilla. Ja vieläpä törkeän hyvin ja kiinnostavasti.
Kirja kannattaisi lukea, vaikka pokeri ei kiinnostaisi pätkääkään
Tätä kirjaa kannattaa pokeriholistien tyrkyttää siviileille. The Biggest Bluff on kehitystarina, jossa Anna Konnikova, paitsi oppii pelaamaan pokeria, kehittyy ihmisenä. Ainakin omasta mielestään parempaan suuntaan.
Pokerin ulkopuolinen väkihän yleensä pitää meitä sydämettöminä kyynikkoina. Eivätkä ole tässä täysin väärässäkään. Sellaisia meidän täytyy pokeripöydässä ollakin, jos aiomme siellä pysyä hengissä.
Mutta kirjan luettuaan jotkut epäluuloiset siviilitkin ehkä ymmärtävät, miten pokeriosaamista kannattaisi soveltaa muuhunkin elämään. Esimerkiksi:
Turha vikistä huonosta tuurista
Seidel on miun makuinen valmentaja. Kun Konnikova alkaa selittää, miten otti setillä pataan värinvedolta, Erik keskeyttää: ”Kerro miten rahat menivät sisään. Häntä ei sen jälkeen tulleet kortit edes kiinnosta.”
Ihmiset käyttävät hirveästi energiaa huonosta tuurista valittamiseen. Siis muutkin kuin muina päivinä kuin sunnuntaina syntyneet pokerinpelaajat. Tämä aika kannattaisi käyttää esimerkiksi sen pohtimiseen, mihin asioihin voi itse vaikuttaa ja miten sen voisi tehdä paremmin.
Vähemmän varmuutta, enemmän tutkimusta
”Less certainty, more inquiry” on sanoma, jota Seidel kirjassa tarjoaa muillekin pelureille kuin Konnikovalle. Jos oikeisto suhtautuisi avoimella mielellä julkisen sektorin hyviin puoliin, voisi vasemmistokin ymmärtää, että ilman voitontavoittelua useimmat hommat eivät vain kunnolla toimi.
Entisiä peliammattilaiset ovat parempia rekryjä
Merkittävin uutinen kirjassa miulle oli, että Action Dan Harrington on seitsemänkympin haudan puolella lopettanut vakavan pokerin pelaamisen ja siirtynyt kuulemma menestyksekkääseen kiinteistöbisnekseen.
Harrington oli palkannut yhden juipin, jolla oli pelkkä rahoitustausta. Hänen liikekumppaninsa sanoi: ”Jos tulevaisuudessa palkkaamme jonkun ei-ammattimaisen uhkapelaajan, anna minulle rivakka potku perseeseen”.
”Hyvät rekryt ymmärsivät odotusarvon ja ymmärsivät päätöksentekopuun, joka sitä koskee ja eivät ottaneet sitä henkilökohtaisesti. Ja se tulee rahapeleistä. Ja se on korvaamattoman arvokasta elämässä.”
Kaikki muut työntekijänsä he olivat hankkineet pokeri- ja backgammonkontakteistaan. Eivätkä ole enää palkanneet ketään ilman rahapelikokemusta.
Kirja toimii jännärinäkin
Luulen vähän, että olen liian tohkeissani kirjoittaessani arviota teoksesta, jonka uskon nostavan sekä pokerin suosiota että hyväksyttävyyttä siellä, missä keskimääräisen presidenttiehdokkaan ikä on yli kolme vuosisataneljännestä.
Suosittelen kuitenkin kaikkia sekä lukemaan kirjan että suosittelemaan sitä maallikoille. Mie luin yhdeltä istumalta – kurkkimatta puhelinta välissä.
Ei kannattane esimerkiksi googlata Konnikovan Hendon Mobia ennen lukemista. Esitykseni saattaakin olla vähän sekava, koska väistelin spoilereita parhaani mukaan.
P.S. Suomi mainittu: Anna Konnikova tapasi Las Vegasissa myös Patrik Antoniuksen.
