Hoolerin elämä on raskasta. Pelaajien haaliminen paikalle on varsin vaativaa puuhaa. Jos kahdeksan pokerinpelaajaa lupaa tulla paikalle, kuuden oikeasti saapuminen on hyvä tulos.
Pitäisi hankkia jakajia, ruokaa, juomaa ja muita tarvikkeita. Jos pelaajat haluavat pelata, ei pelejä kuuluisi lopettaa koskaan, vaikka hoolerilla silmä painaisi ja vaimo soittelisi. Pelaajien mielestä reikki on aina liian kova, jakajat liian
huonoja ja erityisesti jaetut kortit epäsuotuisia.
Onnekseni olin suurimman osan Arkadiankadun hoolin elinajasta armeijassa, joten en juuri voinut osallistua (=joutunut osallistumaan) käytännön järjestelyihin. Peleihin sen sijaan osallistuin varsin usein. Armeijasta vuonna 1996 perheellinen ja lomahakemusten täyttötaitoinen sai paljon kaikenlaisia vapaita. Tunnollinen perheenisä luonnollisesti käytti nämä vapaansa korttipöydässä aina kun mahdollista.
Muistan paljon jakoja Arkadiankadulta. Osan pelasin hyvinkin. Eräs unkarilainen basisti muistuttaa kolmesta kasistani yhä edelleen aina tavatessamme. Hänen pokerillinen alamäkensä kuulemma alkoi siitä.
Pelasimme varsin syvillä stäkeillä pot limit Hold’emia. Aamukahdeksan maissa minä maksoin napilta kasiparilla basistin reissun, kuten teki blindissa ollut tiukka amerikkalaisvieraammekin.
Floppi A86 kaksi ruutua oli melko suosiollinen. Jenkki sökötti, basisti löi ja minä varovasti maksoin. En tosin hetkeäkään pelännyt olevani perässä, vaan arvelin vastustajan olevan outtivapaassa tilanteessa ässä kiinni. Suureksi yllätyksekseni jenkki checkreissasi all-in ja basisti maksoi. Koska olimme verraten syviä, ja turnista voi tulla kaikenlaisia actionkillereitä, päätin lyödä kyytiä kulkureille ja basisti empimättä maksoi.
Turnista tuli blanco, sökö, ja löin potin suuruisen lyönnin, joka olikin sitten meille käytännön all-in. Riveristä tuli blanco, ja basisti näytti AQ ruutua. Vieläkin hivenen hävettää, että jos ruutu olisi turnista tullut, olisin luultavasti sen suuremmin arpomatta maksanut. En juuri ollut huomioinut Ax ruutua kaverin rangessa, vaikka se siellä ilmiselvästi olikin. Tiukalla jenkillä oli sen sijaan suoria outteja vailla ollut ässäkäsi.
Silti tykkään vieläkin pelistäni. Matti Kuortti kertoi joskus viime vuosituhannella, että jos hän floppaa Hold’emissa setin, hän miettii ensin millä metodilla kaikki merkit saisi keskelle, ja murehtii vastustajan kortteja myöhemmin. Tämä on hyvä lähtökohta Hold’emin pelaamiseen.
Kovin paljon en sijaan tykkää siitä, kun Kuortin limpattua buttonilta päädyin floppiin 987 kaksi herttaa survomaan isosta blindista kaikki merkit sisään T6o:lla. Minun silmissäni Matti yritti puskea minua pakkaan jatkuvasti ja halusin hinnoitella obv hertan vedon kalliisti. Matti ei irrottanut TJo:staan.
Onneksi olen syntynyt sunnuntaina ja riverin J splittasi monen kymmenentuhannen markan potin.
En ole ylpeä siitä, kun heitin kerran pelien päätteeksi kortit seinään. Tosin pakka oli tavallaan oma. Löin napilta reissun, Hullu-Jussi löi isosta blindista lisää, mie vielä lisää, ja HJ maksoi. Sitten sököttelin perässä riveriin, ja HJ:n haluttomasti näyttämä nelospari oli hyvä.
Millä tahansa lyönnillä olisi potti irronnut. Turhauduin omaan nössöyteeni täysin. Hiirtä en ole koskaan seinään heittänyt, mutta korttipakan olen. Ilmeisesti tämä on hävettänyt niin paljon, että hiiret ovat saaneet olla rauhassa.
Lämpimin muisto saattaa olla, kun menimme HJ:n ja Nikke Knattertonin kanssa pelaamaan kerran kolmistaan. Minä otin kassavastuun, vaikka olenkin vähän äkkinäinen kasööri. En tosin laskenut pankkia lopuksi, koska olisi voinut tulla paha mieli, jos ei olisi täsmännyt. Joka tapauksessa kaikki merkit olivat minulla, joten rahapalautuksia ei tarvinnut suorittaa.
Meillä kävi vieraana kansainvälisiä pelaajiakin. George McKeever Irlannista, pari vuotta myöhemmin 7. WSOP Mainissa, tuli kerran jatkopeleille Midnight Sunista. Hänellä ei mennyt aluksi hyvin ja jouduin hyväksymään hänen Victoria Clubin shekkinsä kassaan. Kukaan muu ei olisi ottanut, mutta tunsin Georgen ja tunnistin Victorian shekin.
Tosin sen pätevyyttä ei tarvinnut koskaan selvittää, koska George painoi välivedollaan (ei muita outteja) merkit keskelle Kuorttia vastaan ja altapäin voitetaankin isoimmat potit. Annoin hänelle session lopuksi takaisin sekä shekin että markkoja.
Törmäsin Georgeen monen vuoden tauon jälkeen 2011 Dublinin EMOPissa. Hän muisti minut, ja kertoi, että hänellä on edelleen markat tallella. Kerroin, että ne olisi syytä viedä kiireen vilkkaa Suomen Pankkiin, mikä on ainoa paikka, missä niistä saa vielä hetken rahallista vastinetta. Hän kysyi voinko auttaa, ja vastasin myöntävästi. Käytännön ongelma oli, että rahat olivat Belfastissa ja me Dublinissa. Hän otti osoitteeni ja sanoi lähettävänsä rahat myöhemmin.
Pari viikkoa myöhemmin minulle tuli kirje varustettuna chydeniuksilla ja kehotuksella antaa rahat valitsemaani hyväntekeväisyyteen. Suomen sotaveteraanit kiittävät George McKeeveriä.
Hoolille tuli sitten biittiäkin. Siivooja katsoi tarpeelliseksi varastaa rahaa ja yllättäen emme olleet halukkaita jatkamaan yhteistyötä. Hän olisi jatkanut varmasti mielellään setelien onkimista lukitusta peltipostilaatikosta, joka palveli konsortion kassakaappina.
Aikaansaapina miehinä emme saaneet uutta siivoojaa hankittua.
Tämä ehkä hermostutti vuokraisäntämme, joka ilmoitti, että voisimme joko vaihtaa maisemaa tai ostaa vuokrasopimuksen itsellemme. Takakireä äijä, kuka nyt ei haluaisi aloittaa työaamuaan tupakansavuisella ja sotkuisella toimistolla, jossa vielä lisäksi saattoi olla sisukas rinki vääntämässä.
Hintapyyntö oli tosin törkeän korkea. Ostohalukkuutemme lerpahti lopullisesti, kun kuulimme, että Pekka Salmi aikoo avata Ratakadulle Sporting Clubin, jossa olisi tarkoitus myös pelata pokeria.
Helsingin pelaajapiirit olivat niin ohuet, että kahdelle jatkopelipaikalle ei varmasti ollut tarvetta. Koska olimme ensisijaisesti pelureita emmekä hoolereita totesimme, että aika aikaansa kutakin, ja eiköhän siirrytä kokonaan pöydän oikealle puolelle.
Siellä olen siitä asti sitten tyytyväisenä ollutkin. Sporting Clubillakin tuli monet auringonnousut jätettyä näkemättä – ilman hoolerin murheita.
