Politiikan analysoinnin pitäisi olla pokeriammattilaiselle helppoa kuin heinänteko. Lämpeninkin tästä analyysistäni koronakeväänä poliittiseen vedonlyöntiin USA:n vaaleissa. Sijoitin rahaa 77-vuotiaan papparaisen äänimäärä- ja vaalivoittoon. Nyt sitten näyttäisi tällä hetkellä 80-prosenttisella varmuudella olevan tulossa kuusinumeroinen tili. Helppoa?
Höpsis pöpsis pimpeli pompeli. Enkä mie mitään heinääkään osaa tehdä. Kaikki ”huolelliset” analyysini menivät murskaksi kahden jälkeen keskiviikkoaamuna. Hirveällä tsägällä näytän ehkä luiskahtavan voitolla ulos 275K vedoistani. Löin 125K vetoa sen puolesta, että Biden saa enemmän ääniä ja 150K voitosta.
Aliarvioin pahasti amerikkalaisen median voiman saada tahtomattaan trumpkansa uurnille vähättelemällä sen älykkyyttä. Vaikka voittaisinkin vedon (mikä ei ole vielä likikään varmaa), nostan molemmat kädet ylös virheen merkiksi. Olin väärässä. En ole varma pystynkö antamaan tätä virhearviota itselleni koskaan anteeksi.
Olin enemmän optimistinen Sleepy Joen voiton puolesta kuin mitä kirjallisesti myönsinkään. Niinpä vaalivalvojaisiin lähdinkin takki melko auki, varsinkin kun marraskuisessa Helsingissä ei poikkeuksellisesti edes satanut räntää.
Kaikissa mustissa pilvissä ei tosiaankaan ole hopeareunusta. Tästä viikosta sellainen kuitenkin löytyy. Vaikka olisinkin kelvoton vaalianalyytikko (ja varmasti objektiivisempi kuin Markku Ruotsila), olen kuitenkin ikuisesti Sökön Suomen mestari.
Vuonna 1995 menin Helsinki Freezeoutin No(!) Limit Sökön finaalipöytään chipleadissä. Laskin stäkit huolellisesti ja totesin toisen ison stäkin olevan sveitsiläisellä Theo Brundlella. Arvelin voittavani turnauksen noin kerran kerrasta, koska alppimaassa nyt ei osata sököä ja muu finaalipöytä osasi kyllä sököä, mutta ei turnauspeliä. Nuorten miesten kykyjä yliarvioida todelliset kykynsä ei pitäisi koskaan aliarvioida. Olin 28-vuotias ja näin itseni lähivuosina Bobby’s Roomin lisäksi Card Playerin kannessa.
Ja sitten paukautin koko hivakan isolla ylibetsillä keskelle kasiparilla, kun Theo oli avannut ässä pinnassa. Olin Tom McEvoyni lukenut, joten en halunnut kahdelta ylikortilta maksua. Theo nauloillaan otti, ja vasta seuraavana päivänä keksin, että olin tehnyt hirveän ison turnausstrategisen virheen.
Koko illan selitin suomalaisille pelikavereilleni sitä, että siellä on ässät vain kerran seitsemästätoista ja tekisin saman uudestaan. Mikä ei tarkkaan ottaen edes pidä paikkaansa. Siellä on ässät 3/46 kerroista, kun meitä oli viisi pelaajaa jäljellä.
En ole tätä virhettä antanut itselleni anteeksi. Ennen kuin viime lauantaina, kun viimeisessä sököjaossa oli viimeinen kortti jaettu. Tulosorientoituminen on kuitenkin vaarallista pokerissa, osakesijoittamisessa ja vedonlyönnissä. Mutta jos keksii jonkun tekosyyn anteeksiantoon, se kannattaa heti käyttää.
Länsimaisessa yhteiskunnassa on sisäistä vihaa ilmassa ehkä jopa enemmän kuin kylmän sodan aikaan Neuvostoliittoa kohtaan. Vasemmisto työntää maltillisia oikeistolaisia kaikin keinoin oikeaan reunaan ja oikeisto tekee parhaansa (mikä ei ole ihan vähän) demonisoidakseen kaikki vihervasemmistolaisilta vivahtavatkin.
Ehkäpä meidän kaikkien olisi hyvä opetella vähän enemmän anteeksiantoa ja vähän vähemmän vihaamista?
Tosin vihaamisessakin on puolensa. Koska vihasin vuoden 1995 virhettäni, pelasin viime lauantaina SM-sököä parhaan kykyni mukaan. Tein sitten kuitenkin hirveän ison virheen Martti Vastamäkeä vastaan, eli muistin hoolikortin taas kerran väärin. Kolmen kortin värisuoranvetoni oli muuttunut viimeisellä kortilla nelospariksi eikä suoraksi. ”Lahjoitinkin” sitten kirurgille vielä jonkun kymmenen prosenttia turnauksen merkeistä lyömällä alle kädellä, jonka Martti maksaa vain paremmalla pokerikädellä. Eikä koskaan kippaa parempaa. Eli lyönnilläni voin vain hävitä merkkejä.
Mutta yritin antaa itselleni anteeksi, jatkoin kaikkien jäljellä olevien kykyjeni mukaista pelaamista ja voitin turnauksen. Anteeksiantaminen on aliarvostettua.
P.S. Ehkäpä jatkossa miun kannattaisi keskittyä enemmän pokeriin ja vähemmän vaalivedonlyöntiin?
