Miulle olisi ollut aivan oikein, jos olisin mennyt poikki 90-luvun alussa. Ahneuksissani olin ottanut 80-luvulla niin isot sijoituslainat, että tappioista selviäminen palkkatuloilla ei ollut realistista. Oikeus ei voittanut, ja selvisin lamasta ilman lainojen irtisanomista.
Ahdinkoni ei muuten ollut lainat myöntäneen Hessun pankin syytä. Ihan itse marssin pankkiin lainoja hakemaan, kukaan ei pakottanut. Varsin moni vastaavaan tilanteeseen päätynyt kollega syytti ulosottomiesten yhteydenotoista pankkeja, hallitusta ja huonoa onneaan.
Lähes kaikissa tapauksissa oikea syyllinen oli ahneus. ”Helppoja” voittoja lähdettiin hakemaan kestämättömillä riskeillä. Monet kanittivat omat ja lastensa kämpät ja ottivat sijoituslainaa niin paljon kuin saivat. He olivat ahnehtimassa ekstrarahaa riskinä, ei pelkästään henkilökohtainen, vaan myös läheisten hyvinvointi.
Sijoittajien olen todistanut ottavan isoja varallisuusloikkia alaspäin kaikkina aikoina, laskukausina toki enemmän. Täydellisen taloudellisen riippumattomuuden tilanteessa on rakastuttu johonkin osakkeeseen kiihkeämmin kuin puolisoon koskaan ja ärhäkkäällä vivutuksella otettu nettovarallisuudesta turhat ylimääräiset nollat perästä pois. Jotkut ovat jopa päätyneet ulkomaille pakoilemaan velkojia.
Nykyisin miun on vaikea ymmärtää, miksi jotkut riskeeraavat elämänlaatunsa ottamalla lisää lappua, jossa on jo ennestään elämä kiinni. Sitten muistelen omia velkarahan varassa olleita yhden osakkeen portfolioitani, ja muistan itsekin olleeni ahneuden kuolemansynnin riivaamana ja ymmärrän (vähän) paremmin.
Olen tosiaan seurannut kymmenien miljoonien eurojen salkusta jäävän jäljelle lähinnä savuavat rauniot, ja tämä on saanut entisen maksimivivulla yhteen lappuun sijoittajan tällä vuosikymmenellä ajelemaan jo hävettävän pieniriskisellä ja hajautetulla salkulla. Sosiaalisessa mediassa on pidetty omaa hauskaa Ovaro-sijoitusteni kustannuksella, mutta älkää perilliset huolehtiko. Jaettavaa jää vielä, vaikka ovarot kuolisivat sukupuuttoon.
Tosin pieni ahneus on hyvästä ainakin verotulojen kertymiselle. Olen tullut läpi laman, teknokuplan ja finanssikriisin ja edelleen sijoitan aika ajoin velkarahaakin semireippaasti käyttäen. Olen yrittänyt selittää monelle, että pieniriskistä osaketta voi hyvin ottaa kohtuullisella vivulla ja edelleen on pienempi riski kuin jotain FAANGia pelkällä omalla rahalla ottavalla. Tosin ellei tätä ole tajuttu jo etukäteen, ei ymmärryskään ole sitten juuri lisääntynyt. Mitä ilmeisimmin en ole opettajana sen lahjakkaampi kuin kosketinsoittajanakaan olin.
Ahneuden aiheuttamat traumat ovat saattaneet sijoittajasukupolvia erilaisiin pysyviin pelkotiloihin. Varsin monet 90-luvun alun pakkomyynnit niukasti välttäneet eivät enää uskalla koskea velkarahaan ollenkaan. Teknokuplassa sijoitusrahansa puhkaisseet eivät uskalla enää ostaa osakkeita lainkaan. Finanssikriisiin täydellä salkulla ajaneet myivät indeksisijoituksensakin pois jo vuosia sitten heti omille päästyään ja uutta kuoppaa odotellessaan.
Paradoksaalista on, että yleensä vähävaraisemmat ovat ahneempia kuin varakkaammat, vaikka toisin väitetään. Tämä on itsestään selvää, jos asiaa hetkeksi pysähtyy miettimään. Jos sinulla on jo kaikki, mitä tarvitset, mitä sitä turhaan enää ahnehtimaan. Vasemmiston vaaliretoriikasta tätä voi olla vaikea löytää, eikä itse asiassa oikeistokaan uskalla käyttää. Vähävaraisiksi itsensä kokevia on kuitenkin varsin paljon.
Olen todistanut varsin pienten kuolinpesien verisiä perintöriitoja. Mitä ilmeisimmin joidenkin mielestä kannattaa jostain kämäisestä perintökalleudesta rikkoa välit kaikkiin sukulaisiin. Tosin tavaroista taidetaan nykyisin lähinnä tapella siinä mielessä, että kuka suostuu ottamaan riesoikseen kaatopaikalle kärräämisen.
Ahnein kansanosa minkä tiedän, ovat Veikkauksen edunsaajat. Heillä ei ole mitään ongelmia yrittää jarruttaa rahapeliautomaattien automaattista tunnistautumista, koska pelkäävät tulojensa vähenevän. Sen jälkeen, kun EU siirsi rahapelialan valitukset kansallisiin tuomioistuimiin, eivät edunsaajat ole enää oikein jaksaneet enää valehdella välittävänsä peliongelmaisista - muuten kuin heidän rahoistaan.
Tässäkin saattaa ahneelle tulla paskainen loppu. Sanontahan tulee siitä, että jos syö liikaa, menee vatsa sekaisin. Edunvälittäjien toiminnanjohtajat ovat niin kauan nostaneet kovia kuukausipalkkoja ja asuneet viiden tähden hotelleissa konjakkilasi kädessään, että ymmärrän pelon saavutettujen etujen menettämisestä. Mutta jos heidän ajamansa netti- tai rahansiirtoblokkaukset menevät vaalien jälkeen läpi, ottaa rahapelimonopolin yleinen kansansuosio aika pahasti iskua ja monen vuosikymmenen bileet voivat olla seuraavalla vaalikaudella ohi.
Sanomani on, että omaa ahneuttaan pitää tarkkailla. Onko se terveellä pohjalla vai ei? Jos esimerkiksi satasen kuukausisäästöillä ahnehtii 40.000 euron osakesalkkua kahdenkymmenen vuoden päästä, on liikenteessä ihan realistisin odotuksin. Tämä vaatisi vain viiden prosentin vuotuisia tuottoja. Toki todellinen tulema on joko enemmän tai vähemmän ja Antti Rinne ottaisi mielellään joka välissä siivua, ettei korkoa korolle vaurastuttaisi ihmisiä pois tulonsiirtojen varasta.
Jos työntää lottoon 25 euroa viikko, ja toivoo rikastuvansa tällä, on ylivoimaisesti todennäköisin vaihtoehto olla noin 40.000 euroa köyhempi, kuin kärsivällisen osakesijoittamisen valinnut. Tosin rahoillasi ovat kuitenkin Veikkauksen Edunsaajat päässeet skoolaamaan, eli hyvään tarkoitukseen ovat menneet.
Kaikkien spekulanttien kannattaisi rakennella skenaarioita, joissa tulee kauppasota, kova Brexit ja Suomeen vasemmistohallitus yhtaikaa, ja pohtia kestääkö niiden seuraukset positioihinsa ilman unilääkkeiden yliannostusta.
Ahneus on hyvästä, kuten Gordon Gekko sanoi, koska se ajaa ihmiskuntaa eteenpäin. Mutta kun ahnehtii vaurastumista, kannattaa myös pohtia, miten paskaisen lopun pystyy kestämään.
Akin blogi: Eläköityneen optiospekulantin portfoliosijoitukset
