1980-luvulla oli tavanomaista laittaa osakkeita myyntiin tai ostoon ”päivän kurssiin”. Tällöin välittäjä toteutti kaupan markkinahintaan, ellei sattunut ryyppäämään orderia (=toimeksiantoa). Hyvin tavanomaista oli, että meklari valehteli toiselle, että hänellä on limiitti (=rajahinta), vaikka hänellä todellisuudessa oli orderi päivän kurssiin. Hän pyrki näin saamaan asiakkaalleen paremman hinnan.
Toki valtaosassa ainakin isoista toimeksiannoista käytettiin rajahintaa. Epäluuloisena kaverina en ole tainnut ikinä antaa yhtään orderia ilman limiittiä. Nykyisen elektronisen kaupankäynnin aikana kaikkiin itse tehtyihin toimeksiantoihin syötetään aina rajahinta. Jos joku pankki vielä vastaanottaa toimeksiantoja päivän kurssiin, älkää missään nimessä antako sellaisia. Pankkien halukkuuden asiakkaiden rahojen viemiseen tietäen, tällaisia epäilemättä jossain pystyy vielä antamaan.
Meklarit istuivat HETI-kaupan alkuun vuoteen 1989 asti pörssisalissa Fabianinkadulla. Ensin tehtiin kauppoja ”julkihuudossa”, jossa yhtiö kerrallaan meklarit painelivat vihreitä osto- ja punaisia myyntinappeja puheenjohtajan jakaessa kauppoja. Kun osto- ja myyntilaita eivät enää kohdanneet, siirryttiin seuraavaan paperiin. Tämän jälkeen oli mahdollista tehdä kauppoja vielä jälkipörssissä, mutta vain julkihuudossa määräytyneiden hintojen puitteissa.
Yleisö pääsi seuraamaan kaupankäyntiä lehtereiltä käsin. Valtaosa yleisöstä oli treidereitä, joilla oli suora numero meklarille ja puhelin käytössään. Käväisin lehtereillä aikoinani muutaman kerran, mutta ei minunlaisellani pienspekulantilla numeroa ollut. Tosin niistä, joilla tuo himoittu suora yhteys hallussaan lehtereillä oli, valtaosa meni poikki 1990-luvun alun oikeassa lamassa. Kaksinumeroisen koron ja jyrkän laskusuhdanteen biittaaminen ei ollut nimittäin ihan helppoa. Hengissä selviämisessäkin oli haasteita.
Julkihuudon yksi ikimuistoisimpia päiviä oli, kun Taito Tuunanen, Kai Mäkelä & co myi Sammon osakkeensa SYP-leiriin.
Kauppa oli sovittu aiemmin puhelimessa Hamburger Börsin edessä Levi’s-hintaan 501 markkaa. Osakkeen markkinahinta oli 420 markkaa. Kauppa haluttiin kuitenkin tehdä pörssissä leimaverojen välttämiseksi. Olisin halunnut olla Karri Toivosena Finanssimeklarien pulpetissa korva puhelimessa 6.2.1989 kiinalaisena uudenvuodenpäivänä. Täytyi olla suurta hupia alkaa ostamaan 420 markasta ja ottaa osaketta sisään 501 markkaan asti. Heti alkuun myyneet olivat varmasti hyvin iloisia suorituksestaan. Harvoin onnistuu myymään mitään, mikä kallistuu 20 prosenttia seuraavaan tuntiin.
Pääsin itsekin istumaan yhdeksi päiväksi Helsingin Suomalaisen Säästöpankin meklaripulpettiin. Toki nappeihin ei vieressä istunut esimieheni Juhani Tyrisevä antanut minun koskea. Seuraavalla viikolla alkoi nimittäin HETI-kaupankäynti ja julkihuudosta tuli pörssihistoriaa.
Ilmoittauduin vapaaehtoiseksi ensimmäiseen sähköisen kaupankäynnin koeajoon, joka tehtiin illalla vähän pankkien sulkeutumisajan jälkeen. Kävimme Jussin kanssa ottamassa kuusi tuoppia Prunnissa ja tulimme takaisin pankkiin kokeilemaan, miten pörssikauppaa tehdään hiiren nappeja painelemalla.
Lojaalina säästöpankkiryhmäläisenä dumppasin SKOP:in tukemat säästöpankkiryhmän noteeratut osakkeet kolmannekseen hinnoistaan. Riikosen enkelit (=SKOP:in naismeklarit) kamppailivat urheasti vastaan, mutta eivät voineet pienessä nousussa olleelle Pyysingille mitään. En tykännyt siitä, että SKOP keinotekoisesti piti kursseja ylhäällä, ja näytin minkä arvoisia ne minun mielestäni olivat. Kaupat olivat siis fiktiivisiä.
Tuohon aikaan uskoakseni suurin osa meklareista yritti saada asiakkaalleen parhaan mahdollisen hinnan.
Hoidin aina välillä pankin koko (lyhyttä) toimeksiantolistaa yksin. Homman olisi voinut hoitaa niinkin, että syöttää aamulla toimeksiannot rajahintaan sisään ja loppupäivän sitten vastailee puhelimeen, jos joku sattuu soittamaan. Yritin kuitenkin kikkailla ja sekä kalastella halvempia hintoja, kuin mihin oston olisi voinut tehdä, että nyhtää enemmän kuin millä hinnalla voisin myydä.
Samaa tekivät muut. Muistan kerran, kun Jussi kertoi soittaneensa kilpailevan liikkeen aloittelevalle meklarille tehdäkseen kauppaa jälkipörssissä, joka sanoi, että odota hetki. Sitten Jussi kuuli, kun tämä kysyi vanhemmalta meklarilta: ”Sanonko, että mulla on limiitti, vaikka ei mulla oo. Mä sanon.” Tangentin käytön opetus oli ilmeisesti vielä kesken.
HETI-kauppaa käydessäni aloin ihmetellä välillä toisten välittäjien suorituksia. Kauppa oli hiljaista ja osto- ja myyntikurssien erot leveät. Välillä esimerkiksi joku saattoi hakea myyntilaidan tyhjäksi jättämättä siihen kuitenkaan ostoa. Se olisikin ollut hölmöä, koska hetken päästä joku toinen myi pienen määrän paljon alhaisempaan ostolaitaan, vaikka oli hyvin todennäköistä, että kalliimmallakin menisi. Päättelin, että joillakin välittäjillä oli annettu ohjeet, että päivän kurssiin tulevat toimeksiannot toteutetaan heti tilanteesta riippumatta. Näin päättelin olleen ainakin tuolloisessa Opstockissa.
Nykyisin asiat ovat niin, että kaupat tehdään pääosin itse omalta koneelta.
Vain hönöimmät soittelevat Kaliforniasta toimeksiantoja pankkiin. Olen melko varma, että nykykäytäntö on Opstockin vuoden 1990 malli, eli toimeksianto laitetaan ruudulle annettuna ja toivotaan, että toteutuu. Mitään seurantaa ei tehdä.
Tätä en näe varsinaisena holtittomuutena, koska nykypäivänä, jos on internetyhteys, pystyy jokainen tarkistamaan osakkeen tarjoustilanteen ruudulta alta minuutin. PikkuProkin pystyy alle viiden. Joten on oma vika, jos myy halvemmalla kuin olisi muuten saanut. Välittäjät ovat todellakin välittäjiä, jotka välittävät toimeksiantosi, eivätkä etsi sinulle hintaa.
Jos teen kauppaa, katson aina ensin ruututilanteen, eli missä on osto- ja myyntilaita, ja paljonko niissä on tavaraa. Lisäksi katson, paljonko sitä on ja paljonko ja ketkä ovat tehneet aiemmin kauppaa. En juuri laita ruudulle omiani kuin laitahintaan (jos laitan ollenkaan), eli olen joko kärjessä tai rinnalla tai en näyttäydy ollenkaan. Näin ainakin niin kauan, kun minulla on tilaisuus ja intoa tuijotella ruudun tapahtumia.
Joskus teen vähemmän likvideissä papereissa ns. jäävuoritoimeksiantoja. Eli jos haluan myydä vaikkapa 4000 osaketta, laitan näkyviin tästä vain 1000. Yritän harhauttaa pienen ostajan luulemaan, että siinä on kaikki mitä on myynnissä, ja hätäpäissään ostamaan osakkeet pois. Joskus harvoin tämä onnistuukin, yleensä sillä ei ole mitään merkitystä.
Seuraan myös markkinan kehitystä, ja jos esimerkiksi markkina lähtee isoon nousuun, ja minulla on vielä menemätön myynti ruudulla, saatan väistää ylemmäksi. Samaten jos tavaraa alkaa kasautua ostolaitaan ja myyntilaidat alkavat tyhjenemään.
Yritän siis kikkailla parasta mahdollista hintaa. Monet murehtivat kovasti, onko välityspalkkio 0,12 vai 0,11 prosenttia, mutta tekevät kauppansa johonkin rajahintaan, joka perustuu esimerkiksi hankintahintaan tai eiliseen kurssiin eikä nykyiseen markkinatilanteeseen.
Nykyisin osto- ja myyntilaidat ovat useimmissa osakkeissa tiukemmat kuin 1980-luvulla.
Mutta esimerkiksi minulla melko tyypillisessä kaupassa, jossa esimerkiksi haluan ostaa 5000 osaketta, sentin ero hinnassa tekee 50 euroa. Tämä on paljon enemmän muuten kuin välityspalkkio tuosta kaupasta. Viidelläkympillä saa sitä paitsi melkein kaksi Jim Beamiä Alkosta.
Minä tosin kalastelen paljon vähemmän kuin jotkut kollegani. Jos olen hintaan tyytyväinen, useimmiten myyn tai ostan laitaan. Erityisesti jos olen ostamassa nousemassa markkinassa tai myymässä laskevassa.
Simpanssitoimiston jo poispyyhityn ohjenuoran teksti on jäänyt nimittäin kirkkaana mieleen. ”Kovassa hoosiksessa tai beesiksessä ei pidä lussuttaa”(jos markkina menee kovaa suuntaan tai toiseen ja pelaat samaan suuntaan, ei kannata yrittää välikurssia, vaan ottaa laidasta suom.huom.).
Senttiäkään en anna sovinnolla periksi, mutta senttiä säästäessä voi helposti tehdä euron virheen, jos kauppa jää kokonaan toteutumatta.
