Otsikon toiveeni on lähinnä sama kuin pyytäisi Venäjälle demokratiaa. Jonkunlaisia vaaleja itänaapurissa kyllä pidetään, ja muutama poliitikko Paskan Suomen lukeekin. Tosin nämä lienevät jo valmiiksi Heikki Pursiainen –faneja, kuten minäkin.
Olen pitkälti luovuttanut kannattamattomana yrittää loogisesti perustella itsestäänselvyyksiä tyyliin ”minimipalkan nosto lisää työttömyyttä” ay-liikkeen ja poliitikkojen aivopesemille. Vielä 80-luvulla jaksoin yrittää vääntää ratakiskosta demarivanhemmilleni, miten hokemassa ”työllä pitää tulla toimeen” ei ole mitään järkeä. Tällä vuosituhannella olen jupissut tuskaani poliitikkojen patologisesta valehtelusta lähinnä samanmielisille, koska pään hakkaamisesta seinään uhkasi tulla kallovaurioita. Heikki Terhonpoika Pursiainen sen sijaan jaksaa vastata blogeissaan kaiken maailman syksyräsästen epä-älyllisiin talouspoliittisiin pamfletteihin väsymättä ja loogisesti perustellen.
Tosin pelkään, että lähes kaikki Pursiaisen viiltävä analyysi, mukaan lukien erinomainen kirjansa ”Paska Suomi” menee jo valmiiksi liberalismia ja vapaa yhteiskuntaa kannattaville. Minäkin yleensä kannatan vapaaehtoisuuteen pohjautuvaa yhteiskuntaa, mutta Pursiaisen tekstien pakkolukemisen sisällyttäisin kansanedustajien pääsykoevaatimuksiin. Luulisi ainakin muutaman omantunnon vähän kolkuttavan.
Copypasteaisin kirja-arviooni mieluusti koko kirjan, niin herkullista luettavaa se on. Mutta otan vain muutamia kohokohtia:
Paska vasemmisto
”Missään ei ole ärhäkkää vasemmistopoliitikkoa, joka vaatisi, että julkispalvelujen ja tulonsiirtojen pitäisi palvella oikeita köyhiä sen sijaan että rahaa kaadetaan keskiluokalle, yrityksille, maanviljelijöille ja miljoonaan muuhun epävasemmistolaiseen rahareikään.”
Mie muuten harkitsin joskus vuonna 1986 pyrkiväni tällaiseksi vasemmistopoliitikoksi ja yrittäväni nykyaikaistaa demarinuorten ajatuksia. Hyvin pian tajusin, että en ole Tom Cruise ja Mission Impossible on minulle sitä oikeasti.
”Irvokkain esimerkki vasemmistolaisesta tuottajien suosimisesta nähtiin kuitenkin muutama vuosi sitten, kun vasemmistoliiton silloinen puheenjohtajaehdokas Li Andersson osallistui tukiaisia ja kallista ruokaa edistävälle maataloustuottajien traktorimarssille.”
Olen odotellut ensimmäisestä sinipunahallituksesta (Holkeri 1987-91) asti maataloustukiin hukattavien rahojen radikaalia leikkausta. Oikeasti luulin, että tässä asiassa demarit ja kokkarit löytäisivät toisensa, kun maalaiset eivät äänestä niitä kuitenkaan. Mutta Varsinais-Suomen viisitoista kokoomuslaista maanviljelijää olivat liian iso etujärjestö suututettavaksi. Vasemmistoliiton edeltäjän SKDL:n puheenjohtajia ei muuten olisi saanut traktorimarssille edes aseella uhaten, ennemmin olisivat ottaneet luodin rintaansa. He sentään ymmärsivät, että leivän hinnalla on köyhälle väliä.
”Jos Li Andersson sanoisi ilmastonmuutos, saimaannorppa ja perustulo vähän useammin, olisi häntä vaikea erottaa Ville Niinistöstä”
Minulla ja varsin monella muullakin on ollut suuria vaikeuksia erottaa näitä kahta toisistaan. Molempia väitetään fiksuiksi, ja silti tämä kaksikko kilpailee ansiokkaasti Antti Rinteen kanssa vasemmiston ”Kuka valehtelee uskottavimmin”–palkinnosta. Antti Rinnettä fiksuksi väittävien rivit ovat synnytystalkooesityksen jälkeen olleet kovasti harvenemaan päin. Palkinto pitäisi varmaan antaa Lille ja Villelle yhteisesti.
Paska oikeisto
”Oikeistohallituksen poliitikoilla ei ole kunnollista älyllistä ja aatteellista perustaa, jolle heidän päätöksensä rakentuisivat. Tai sitten kyseessä on periaatteista tinkiminen lyhyen aikavälin suosion kasvattamiseksi tai edes vähenemisen minimoiseksi.”
Paljon luvanneen, mutta vähän antaneen oikeistohallituksen johtokaksikko siirtyi viimeistään tänä syksynä lopullisesti vaiheeseen ”lyhyen aikavälin suosion kasvattaminen”. Hilpeää on toimittajien ja vasemmistopoliitikkojen vikinä hallituksen oikeistolaisesta politiikasta, kun sen toiminta oikeasti on Paavo Lipposesta ja Tony Blairista reippaasti vasemmalle. ”Viilaten ja juustohöyläten” voisi olla Sipilän hallituksen tunnusbiisi.
”Kokoomus kannattaa nimellisesti yksilön vastuuta omasta elämästään, paitsi että valtion tehtävä on säilyttää espoolaisen juristipariskunnan lifestyle, jos nämä päättävät lisääntyä”.
Joka kerta kun Sanni Grahn-Laasonen päivittää ”iloisia uutisia” järjestämistään valtion uusista menoeristä, saamme Pursiaisen kanssa molemmat pilkkukuumetta.
”Sen kummemmin kaunistelematta keskusta-aate perustuu valheeseen tai kasaan valheita”.
En olisi itse osannut kiteyttää yhtä hyvin aluepolitiikan auvoisuutta.
”Perussuomalaiset, niin alkuperäiset kuin uudetkin, muodostavat keskustan ohella poliittisen liikkeen, jota ilmankin pärjättäisiin oikein kivasti.”
Persut ovat laurahuhtasaarineen niin pehmeä kohde älylliselle analyysille, että en lisää tähän mitään.
Paska Suomi
Minun ja Heikin yhteinen poliittinen näkemys: Suomi tarvitsisi ja ansaitsisi paremman vasemmiston ja oikeiston. Ongelmana ovat säännöllisin väliajoin pidettävät vaalit, joissa äänien kalastelu vaikuttaa olevan kaikille puolueille tärkeämpää kuin vastuullinen politiikka. Lisäksi meitä molempia suunnattomasti ärsyttää poliitikkojen jatkuva kiistattomien tosiasioiden kiistäminen.
Alkupuolella kirjaa käydään läpi siis koko Suomen poliittinen kenttä kaikkine hullunkurisuuksineen ja epäloogisuksineen. Kirjan loppuosa käy ansiokkaasti läpi hyvinvointiyhteiskuntamme järjettömyyksiä.
Heikki Pursiainen tarjoaa meille vastauksen, mitä pitäisi tehdä, että hyvinvointi yhteiskunnassamme oikeasti voitaisiin säilyttää. Kirjan ehkä ainoa puute on, että se ei vastaa kysymykseen miten näitä ratkaisuja saadaan aikaan. Tosin tähän kysymykseen vastaaminen olisikin poliitikkojen eikä taloustieteilijöiden tehtävä.
Ainoa erimielisyys Pursiaisen kanssa meillä lienee humanitäärisen maahanmuuttopolitiikan haittavaikutuksista. Suomalaiselle yhteiskunnalle maahanmuuttajista merkittävimpänä haittana näen, että sen seurauksena voi nousta ison puolueen presidenttiehdokkaaksi julkinen tieteenkieltäjä. Olen vierestä tarkkaillut miten huippuälykkäät kaverit ajautuvat kannattamaan ketä tahansa, joka on valmis laittamaan tarpeeksi rautaa rajalle, että partalapset eivät pääsisi maahan. Hyvin harvat varsinaisesti kaipaavat lisää terroristeja Suomeen, mutta eristäytyminen ajaisi meidät sellaiseen talouskurjuuteen, että nykyinen radikalisoituminen ja vastakkainasettelu vaikuttaisivat kalpealta harrastelulta.
Työperäisen maahanmuuton vastustaminen taas on lähinnä hönöilyä. ”On täysin järjetöntä, ja mikä ehkä pahempaa täysin epävasemmistolaista, vastustaa työperäistä maahanmuuttoa Suomeen”. Lukekaa kirja, ja saatte pitkälti aukottomat perustelut.
Suosittelen ”Paskaa Suomea” ihan kaikille. Niille, jotka vielä jaksavat väitellä sosialistien kanssa, saavat kirjasta argumentaatiotulitukea kerrakseen. Kaikkien älyllistä ajattelua harrastavien, mutta jostain ihmeellisestä syystä valtiollisten toimijoiden tehokkuuteen uskovien, pitäisi saada paljon ajattelemisen aihetta.
Erityisesti kehottaisin poliitikkoja ja liikkuvia äänestäjiä lukemaan kirjan. Ihannemaailmassa poliitikot siirtyisivät 260 sivun jälkeen todenmukaiseen viestintään ja äänestäjät taas rankoisivat valehtelevia äänten kalastelijoita. Paskassa Suomessa mitä luultavimmin liki kaikki säilyttävät aikaisemmat kantansa, koska suurimmalla osalla on niin paljon omia, velkarahalla maksettavia etujaan puolustettavana.
Haluan vielä alleviivata kuten Pursiainenkin, että Suomi on paska vain verrattuna siihen mitä se voisi olla.
