Lähes kaikilla poliitikoilla on ylitsepääsemättömiä vaikeuksia olla pitämättä itseään pätevinä kaikkiin tehtäviin. Ben Zyskowicz, joka ei migreeninsä takia ikinä hyväksynyt ministerin paikkaa, on säännön vahvistava poikkeus. Tietysti siviileilläkin on vastaavia ongelmia. Aika harva kieltäytyy ylennyksestä, jos sellaista tyrkytetään. Jotkut harvat ymmärtävät markojunkkareina luopua apinalauman johtamisesta ja siirtyä takaisin itseään kunnioittavaksi gorillaksi.
Junkkari ei luultavasti heti ymmärtänyt, mihin vihervasemmistosuohon hyppäsi, kun HS yhdisti politiikan ja talouden toimitukset kymmenen vuotta sitten. Emil Elolle todennäköisesti joku päivä selviää – ellei ole jo selvinnyt − että hänen siirtymisensä taloustoimittamisesta HS:n likasankojournalismin osastolle johti uskottavuuden menetykseen taloudestaan omin avuin huolta pitävien keskuudessa. Toki Kallion vegaaniravintoloista tuli paljon selkääntaputusta erinomaisen hyvin suoritetusta hutkivasta journalismista.
Ongelmaksi Emilille jatkossa tullee, että sushikallioissa suosion säilyttäminen vaatii varauksetonta sitoutumista täydellisen vastuuttomaan julkiseen taloudenpitoon, jota jotkut irvileuat sosialismiksikin kutsuvat. Eli Sanna Marinin ja Patrizio Lainàn talouspolitiikkaan ”Kerta elää ja Mersu ajaa”.
Toivottavasti Antti Herlinin paikalle Sanoman hallitukseen tullut Anna Herlin on munakkaampi kuin isänsä ja palauttaa Pravdan takaisin Aatos Erkon aikaan eli markkinatalouden kannattajaksi. Ymmärsin hyvin, miksi Antti Herlin osti Sanomaa aikoinaan. Jos olisin itse miljardööri, ostaisin ilman muuta Suomen johtavan mediayhtiön osakkeita ihan pelkästään maailmanparantamismielessä juuri omistaja-arvoja miettimättä. Ja niin teki Koneen pääomistajakin.
Joskin Antin ostokset kyllä onnistuivat, mutta lehden kehittäminen objektiivisen journalismin suuntaan jäi savolaiseksi projektiksi.
Ehkäpä Antti Herlin on mies, joka ei osaa sanoa ei? Näinhän kävi kun isänsä Pekka tarjosi äänivaltaa Kone Oyj:ssä. Antti nimittäin koppasi faijaltaan äänivallan vastoin sisarustensa kanssa tekemää sopimusta, ainakin mikäli Niklas Herlin -vainaata oli uskominen. Ja muistaakseni Nikke oli kännissä usein, mutta ei koskaan jäänyt valehtelusta kiinni ainakaan miulle.
Kun rahaa ja valtaa tarjotaan, on kieltäytyminen inhimillisesti kovin vaikeaa. Kerron usein naama leveässä virneessä tarinaa siitä, miten esimieheni suureksi hämmästykseksi kieltäydyin tarjotusta meklarin paikasta 22-vuotiaana eli vuonna 1989. Mutta tämä ei johtunut siitä, ettenkö olisi kokenut itseäni päteväksi meklariksi. Vaan siitä, etteivät 80-luvun havaintojeni mukaan meklarit koskaan valmistuneet mistään ainakaan kunnollisesta koulusta. Vaasan yliopistosta ehkä. Mutteivät mistään sellaisesta, missä valmistuakseen täytyy osata myös lukea ja kirjoittaa.
Olin jostain syystä fiksautunut hankkimaan Helsingin Kauppakorkeakoulusta paperit uloskin. Ja nehän semikivuttomasti kahdeksassa ja puolessa vuodessa sieltä sitten tulivatkin. Tosin vasta siinä vaiheessa, kun äiskä oli jo heittänyt kaiken toivonsa esikoispoikansa valmistumisen suhteen.
Mutta ihan viime vuosinakin olen kieltäytynyt sekä useista hallituspaikoista että omaisuudenhoitotarjouksista. Ja nämä kieltäytymiset ovat johtuneet siitä, etten ole kokenut olevani pätevä sen enempää ATK-yhtiön hallituksen jäsenenä kuin vastuullisena omaisuudenhoitajanakaan.
Tiedän tehneeni viime vuosina hyvää sijoitustulosta joo. Mutta tämä on onnistunut lähinnä hyvällä tsägällä ja ollessani raportointivelvollinen pelkästään itselleni. Asiakkaiden rahoilla pelaamisessa pelkäisin jäätyväni. Ja on miulla aiheesta muutakin kuin kutitustuntumaa, olinhan omaisuudenhoitajana 1992-1995.
Noh, en pelkästään itsekriittisyydestä ole luopunut omaisuudenhoitoasiakkaista. Vaan myös siksi, että kyllästyin 1990-luvulla asiakkaille rautalangasta vääntämiseen oikein huolella.
Muistan yhden, joka irtisanoi salkun, koska emme voittaneet kuulemma indeksiä. Näytin laskelman, jonka mukaan olimme palkkionkin jälkeen biitanneet ihan reilusti. Hänen laskelmiensa mukaan ei kuulemma ollut näin. Ei näyttänyt kuitenkaan niitä laskelmia koskaan. Oman teoriani mukaan ko. asiakas oli vain varsin tavallinen Homo Finlandicus, joka ei halunnut maksaa mistään palvelusta.
Olen tarkkaillut vuosikymmeniä, miten kasinolla erinomaisen hyvät pokerijakajat ylennetään osaamattomuutensa tasolle asti. Markkinataloudessa hyville jakajille maksettaisiin sellaista palkkaa, että heitä ei tarvitsisi tuupata työvuorolistoja pyörittelemään. Mutta markkinatalous ja Suomen rahapelijärjestelmä mahtuvat samaan virkkeeseen tosi nihkeästi.
Tässä vaiheessa vielä joku saattaa olla sitä mieltä, että ilman muuta ylennys ja parempi palkka kannattaa ottaa aina vastaan. He eivät ehkä ole koskaan tarkkailleet alan ulkopuolisen konsulttijohtajan vetämiä yt-neuvotteluja, joissa käytännön koko keskijohto saa kenkää perusteella ”liian suuri liksa”.
Juha Sipilä, Sirpa Paatero ja Tytti Tuppurainen taas eivät ymmärtäneet, että kenenkään kunnianhimoisen poliitikon ei kannattaisi ottaa omistajaohjausministerin tehtävää vastaan. Toki ymmärrän, että Juha Sipilä koki olevansa entisenä yritysjohtajana pätevä. Ja Sirpa Paatero pitkäaikaisena Veikkauksen edunsaajana sopiva.
Mutta miksi Tytti Tuppurainen suostui omistusohjausministeriksi, on jo suorastaan pelottavaa. Olen nimittäin pitänyt Tuppuraista demareiden viimeisenä puolustuslinjana marinilaista velaksielämissosialismia vastaan. Ja muutenkin täysipäisenä poliitikkona. Mutta sitten se otti pestin, josta täysin tefloniksi luulemani Sirpa Paatero oli liian tunteita herättävänä irrottanut.
Omien kykyjen arviointi on haastavaa
Pahoin pelkään, että Tytti Tuppuraisen poliitikon ura ei huipennu SDP:n puheenjohtajuuteen, vaan Fortumin Saksan-neuvotteluihin. Ihmisten liian suuria kuvitelmia omista kyvyistään ei kannattaisikaan koskaan aliarvioida. Mutta väitän silti sisukkaasti, että itse en olisi lähtenyt pääneuvottelijaksi Saksaan vääntämään Uniperin kohtalosta. Ja juurikin siitä syystä, että olisin kokenut olevani epäpätevä. Mutta useamman yrityskaupan veteraanina epäilen, että olisin ollut kuitenkin Tytti Tuppuraista aavistuksen nohevampi. Ainakaan en olisi mennyt väittämään heti tuoreeltaan, että sainpas saksalaisilta tosihyvän sopimuksen. Joka ei tosin vaikuta ministerinkään mukaan sitovan saksalaisia.
Mutta en silti osoittele mitenkään erityisesti sormella Eurooppa- ja omistajaohjausministeri, filosofian maisteri Tytti Tuppuraista kykyjään vastaamattomien tehtävien vastaanottamisesta. Pidetään kuitenkin mielessä, että Antti Rinne nosti omistusohjausministeriksi 2014 ehkäisevän päihdetyön ohjaajan Sirpa Paateron. Teoreettisesti on mahdollista, että poikaporukassa aavistuksen misogyynisesti kikattelimme Antti Rinteen lausunnolle, jonka mukaan ”Paatero on osoittanut talousvaliokunnassa selkeää kykyä asioiden eteenpäin viemiseen ja nopeaan oppimiseen”.
Tästä viisi vuotta myöhemmin Antti I Rinne yritti tyrkätä omistajaohjausministerinsä Sirpa Paateron junan alle, mutta Sirpa onnistui pakenemaan kiskoilta ja jätti Antin yksin radalle makaamaan. Taisimme ottaa yli yhdet grogit, kun Antti törmäsi vastaan tulevaan kepun kostojunaan. Vähänpä ymmärsimme.
Emmehän toisaalta ajoissa tajunneet sitäkään, että Jutta Urpilaista tulisi melko nopeasti SDP:n puheenjohtajana ikävä. Emmekä arvanneet, että demarit löytäisivät puheenjohtajakseen vielä Antti Rinnettäkin rivomman yhteisen rahan polttajan.
En toivottavasti ikinä enää yritä toivoa nykydemareilta mitään. Ehkäpä ne Sanna Marinin jälkeen kaivavat Otto Wille Kuusisen haudastaan tai jotain.
Sen olen kuitenkin todennut, että sen lisäksi, etten ole pätevä omistajaohjausministeriksi, en ole pätevä tekemään mitään bisnesdiilejäkään. Sijoitustiedon yhteistyö PYN-rahastojenkin kanssa kölähti siihen, kun kuulemma olin loukannut mm. pääministeriä. Mistähän ihmeestä kauppakorkeakoulutoverini Petri Deryng o.s. Niemi olikaan tällaisen ajatuksen mahtanut saada päähänsä? Ehkäpä Länsi-Suomessa ei erityisesti arvosteta itäsuomalaista avautumistapaa.
Joka tapauksessa kyseessä oli hyvin erikoinen tapahtuma, jonka jälkeen en olekaan vapaaehtoisesti suostunut tekemään mitään bisnesdiilejä kenenkään kanssa. Pokeripöydässä on paljon leppoisampaa, kun keski-ikäisten miesten kuukautiset tai muut angstit varsin harvoin häiritsevät päätöksentekoa.
Älä ryhdy omistajaohjausministeriksi
Luulen kuitenkin tehneeni kuitenkin pääsääntöisesti parempia valintoja, kuin Sipilä, Paatero ja Tuppurainen omistusohjausministeriksi suostuessaan. Varsin monet puupäät muistelevat edelleen, että miljonääri Sipilä diilasi serkulleen jotain Terrafame-kauppoja. Mikä on humoristinen ajatuskin, sillä lestadiolaisilla on aika perkeleesti serkkuja ja näillä kaikilla vähintään yksi yritys. Ja on tosi vaikea nähdä pääministeri mikromanageroimassa jotain kaivossopimuksia, koska siinä on riski oikeasta kiinnijäämisestä varsin iso.
Tosin eihän Suomessa tarvitse maineensa menettääkseen varsinaisesti kiinni jäädä. Kunhan vain riittävän ilkeämielinen toimittaja ja hyväuskoinen päätoimittaja löytyvät, niin olet yleisön silmissä vähintäänkin ikuisesti korruptoitunut.
Omistajaohjausministerilla on paljon kaikenlaisia paineita. Sekä omat että viholliset vaativat toimenpiteitä, joita ministeri ei mitenkään voi tehdä. Ja lisäksi syyttävät kaikesta sellaisesta, mihin ministeri itse ei voinut mitenkään vaikuttaa. Turha Tuppuraista on esimerkiksi siitä syyttää, että pääministeri ei halunnut kantaa mitään vastuuta Uniper-neuvotteluista. Eikä tietenkään tunnustaa, että monen miljardin asiassa oli laittanut kaikki kaksi tekstiviestiä menemään.
Mutta jos omistajaohjausministeriksi ryhtyy, ei kannattaisi sanoa mitään niin hölmöä, kuin
”Tässä on kysymyksessä yhtiöiden välinen neuvottelu Saksan hallituksen kanssa ja minua sitoo myös sisäpiirisäännökset”
Jos kysymyksessä on yhtiöiden välinen neuvottelu, mitä se ministeri siellä sitten muuten tekee? Tietenkin kyseessä on neuvottelu Saksan ja Suomen välillä.
Itse muuten pyrin tekemään kaikkeni, etten valehtelisi mistään sellaisesta, josta jää heti kiinni. Mitä ilmeisimmin en siis ole ministeriainesta.
