Sijoituskirjat kannattaisi lukea tuoreeltaan, koska sieltä voi vaikka saada jonkun salkkuallokaatioidean. Karo Hämäläisen, Jukka Oksaharjun ja Random Walkerin Laatugurun lukaisin vajaa kolme kuukautta julkaisusta, joten en ollut yhtä myöhässä kuin kolmiloikkaaja Kristiina Mäkelän valmentaja viisuminhausta.
Jukka Oksaharju on raapinut kasaan neljä sijoituskirjaa kuuteen vuoteen mikä on melkoisen kunnioitettavaa. Kun huomasin tarjouksen, jossa kaikki neljä kirjaa saa kahdeksaankymppiin ja että niitä myy Oksaharju Capital Oy eikä tyyliin Otava, päätin tukea kotimaista sijoituskirjallisuutta ja laitoin tilauksen sisään. Lisäksi aion laittaa opukset kiertoon seuraavan sukupolven sijoittajapyysingeille. Kirjat tulivat postissa muutamassa päivässä kaikki erilaisilla omistuskirjoituksilla varustettuna. Tämä on verraten ahkeraa, mie olen laiskasti signeerannut kirjani aina samalla ”Hyviä pelejä” -toivotuksella.
Kirjakustantajat maksavat nimittäin yleensä kirjailijalle mitättömän vähän. Esimerkiksi kirjailijakumppanini Nerola sai ”Paras Sijoitus”-kirjastaan lähinnä karkkirahoja, vaikka se myi sijoituskirjaksi käsittämättömiä määriä. Mutta Markolla ei olisi Oksaharjun tapaan munat ikinä riittäneet omakustanteeseen. Nerola on laatutoimittaja ja huippukirjailija, mutta liikemiehenä lahjakas kuin minä kodin pienissä korjaustöissä. Olisin luultavasti lainannut kirjat joltain kaverilta, jos kirjailijoille olisi ollut tulossa käteen tyypillinen viisi prosenttia myyntihinnasta.
Mie en odottanut kirjalta paljoa. Kaikki kirjoittajat ovat kyllä päteviä, mutta aivan toivottoman kuivia. Kun ”Sijoita kuin kuru” valittiin vuoden 2016 sijoituskirjaksi, voitiin olettaa Jukan työntävän jatko-osan markkinoille ennen Helsingin Kirjamessuja vaikka väkisin. Jenkkifutiksen quarterbackeille opetetaan ensimmäiseksi ”don’t force it”, ja sama pätee kirjoihin. Väkisin heitettynä ei pallo taikka kirja yleensä osu kohteeseen.
Liiallisesta huumorista kirjaa ei ainakaan voi syyttää. Läppiä on yhtä monta kuin Suomella osanottoja miesten jalkapallon EM-kisoihin. Olisivat pojat laittaneet edes yhden kirosanan piristykseksi vaikka siististi kapteeni Haddockilta varastaen tyyliin ”yhtiö on ikonoklastin irvikuva”.
Laatuguru esittelee laatuyhtiöihin keskittyvän sijoitustyylin varsin perusteellisesti, yläasteen matematiikan ymmärrettävästi ja siis täydellisen hymyttömästi. Merkittävin positiivinen havainto minkä kirjasta pystyin tekemään, on että joku kirjailijoista on lukenut David Sklanskyn ”Theory of Pokerin”. Kuka jätkistä on pokeria pelannut? Tunnustakaa! Sklanskyltä on nimittäin lainaus taitoon ja tuuriin liittyen, toisin kuin lähdeluettelon ziljoonasta sijoitusraamatusta. Epäilen vähän, että onko kirjailjatrio edes kaikki yhdessä lukenut koko listaa.
Toinen mieltä lämmittänyt löytö oli taulukko Helsingin pörssin houkuttelevimmista yhtiöistä kassavirran pohjalta, jossa kärjessä oli Technopolis, jossa minulla on intressiä. Valitettavasti taulukko pohjautui kursseihin 3.3.2017, jonka jälkeen kurssi on noussut yli 20 prosenttia poistaen suurimman osan aliarvostuksesta. Eli myöhässä tuli kuitenkin luettua.
Olvin toimitusjohtaja Lasse Aho antaa kirjan kannessa aika paljon krediittiä aloittelevalle sijoittajalle, kun hän kehuu kirjan sopivan sekä ammattilaisille että aloitteleville sijoittajille. Minä arvioisin, että ilman sijoittamisen perusteiden hallintaa Laatugurua on aika nihkeä omaksua.
Filantrooppisten taipumusteni lisäksi hankin kirjan, jotta ymmärtäisin paremmin, mitä toisenlaiset sijoittajat ajattelevat. Jos Hämäläinen, Oksaharju ja Mustanaamio ovat laatuyhtiösijoittajia, niin mie olen sitten paskayhtiösijoittaja. En siis mitenkään räi laatuyhtiöiden päälle, mutta ne vain ovat yleensä minun makuuni liian kalliisti hinnoiteltuja.
Itse asiassa luulen oppineeni kirjasta paljon enemmän kuin odotin. Aion jatkossa entistä enemmän pohdiskella yritysten kilpailukykyetuja ja niiden vallihautojen syvyyttä ja krokotiilipitoisuutta. Tosin en välttämättä edelleenkään hae sitä numeroista, kuten kirjassa ihan pätevästi opetetaan tekemään, vaan enemmän mutustelemalla. Tosin tätäkin kehotetaan kirjassa tekemään, eli pohtimaan minkälainen pääsy potentiaalisilla kilpailijoilla on kunkin yhtiön hillotolpalle.
Hilpeää oli myös havaita, että kirjan esittelemistä kymmenestä Helsingin pörssin laadukkaimmasta yhtiöistä 2012-6 minulla ei tuolla periodilla ole tainnut olla yhtäkään. Wärtsilää tosin ostin sen jälkeen kun Meriteollisuus meni konkurssiin 1989 ja F-Securea merkitsin listautumisannissa 1999. En tosin pitänyt kumpaakaan kovin montaa viikkoa.
Yhdestä asiasta kirjassa olen vahvasti eri mieltä. Listautumisantiin osallistuminen ei nimittäin ole aina riskisempää kuin osakkeiden ostaminen normaalisti pörssistä. Itse asiassa ipojen kanssa askartelu on asiaan perehtyneelle selkeästi pieniriskisempää kuin listalta osto. Järjestäjät nimittäin pyrkivät hinnoittelemaan annit siten, että niistä saa pienen pikavoiton. Lisäksi anneissa on hyvin aikaa perehtyä ja haistella markkinatunnelmaa. Pörssissä ei voi tietää, saatko tunnin päästä samaan hintaan ja päätökset täytyy tehdä nopeasti. Toki ymmärrän, että kirjassa tarkoitettaneen, että oikea laatusijoittaja ei ipoile, mutta sitä ei ääneen sanota. Voittajan kirous selitetään kyllä, mutta termiä ei ilmeisesti liian hauskana kerrota. Tämä olikin ainoa ”virhe”, jonka 179-sivuisesta teoksesta bongasin.
Jos nyt yleensä lukee sijoituskirjoja, on Laatuguru ilman muuta suositeltava opus. Tokihan kirja on Oksaharjun rahastus, mutta laadukkaalla sijoituskirjalla saakin kirjailija rahastaa. Tavallisesti kustantamot tällaisten kirjojen tuotoilla julkaisevat kavereidensa runokirjoja. Minä en Heikki Hiilamona mökötä, jos joku muu vähän vaurastuu.
P.S. Jos joku löytää kirjasta jonkun hauskan kohdan, saa osoittaa. Ei sijoituskirjoittamisen ole pakko olla yhtä jäykkää kuin ruotsalaiset investointipankkiirit!
Laatugurusta ja muista sijoituskirjoista keskustellaan täällä.
