Paskoja kippejä, turhia reissuja ja huonoja koppeja OSA3

Minulle on valitettu, että en kirjoita koskaan, kun pelaan oikeasti huonosti. Jos tällä kertaa tulee tällaista valitusta, minä valitan kirjoittajansuojalautakuntaan.

Olin Amsterdamissa Holland Casinolla päivänä, kun omaha Hollannin monopolikasinolla alkoi. Marcel Lusken hoolissa muutaman sadan metrin päässä kasinolta sitä oli jo pelattu pitkään.

Sama muuten toteutui Helsingissä pot limit texasin kanssa. Hoolissa väänsimme vuoden päivät pot limittiä, ja sitten se tuli kasinollekin. Joskus monopolienkin on reagoitava laittoman kilpailun paineisiin.

Olin pari vuotta myöhemmin Amsterdamissa pelaamassa 20/40 peliä laillisella kasinolla samassa pöydässä Lusken kanssa. Olimme päätyneet sököttelemään monen hengen limpattua pottia, ja boardi lopussa oli AKQJT.

Ennen kuin kukaan teki riverissä mitään, sanoi buttonissa ollut ”I have a straight”, ja sökötti ennen omaa vuoroaan.

Vuoro tuli minulle, ja minä löin 200 euroa 280 euron pottiin. Minulla ei ollut suoraa. Nappi maksoi ja niin teki kolmaskin pelaaja mulkaisten minua vihaisesti. Marcelkin maksoi. Kaikilla oli salettisuora. Luske vilkaisi minua ja sanoi ennen kuin korttini lensivät tuijottaen hämmästyneenä ”You don’t have a straight”. Tuon epäuskoisen katseen muistan vieläkin.

Ajatuskulkuni meni niin, että ei kai kukaan puhu totta pokeripöydässä, ja hyödynnetäänpäs nyt tiukkaa imagoani. Tämä oli niin nerokkaasti ajateltu, että lobotomiasta ei olisi varmaan suurempaa haittaa.

Viimeinen pelaaja halusi säästää reikissä, koska oli lähes täysin varmaa, että usealla pelaajalla on sama suora. Täysin varmaa oli, että jos hänellä olisi jostain kumman syystä ainoana saletit, ei maksua tulisi ainakaan muilta kuin minun kaltaisiltani rikkinäisillä valoilla ajelevilta.

Tästä samasta syystä kukaan ei reissannut vaikka kaikilla oli maksimikäsi. Minä tiesin, että reikki ei ollut capissa, ja Hollannin hooleri tajusi minun saaneen mielisairauskohtauksen kesken session jo ennen korttien näyttöä.

Ennen tuota jakoa Marcel oli käsitykseni mukaan pitänyt minua tiukahkona hyvänä pelaajana. Aina voi tehdä parhaansa muuttaakseen positiivisen ensivaikutelman…

Pietarissa minua pidettiin kauan sitten hyvänä ja onnekkaana pelaajana. Itse asiassa minua on kutsuttu joskus ”Laki-Akiksi” niin Pietarissa kuin Pariisissakin.

Uudenkarhealla Conti Contin kasinolla Pietarissa päädyimme taas kerran lyömään paikallisen Olegin kanssa pot limit sevenissä kaikki merkit keskelle viidennellä kortilla. Meillä oli satoja tunteja yhteistä pelihistoriaa, ja yleensä merkit oli työnnetty minulle.

Ainakin Venäjällä ja Vegasissa voivat pelaajat halutessaan jakaa potin ottamatta lisäkortteja. Useimmiten ehdotus tulee riverissä vastustajalta, joka on kippaamassa, mutta viimeisenä toivona yrittää saada edes puolta pottia. Joka kerta tähän asti kun minulta oli kysytty lyötyäni ”Padielnim?”, olin vastannut ”Njet”, eikä kukaan ollut koskaan maksanut.

Oleg näytti korttinsa, hänellä oli suora. Minulla oli hooliässät, yksi pari. Ei kovin hyvä asetelma kannaltani. Oleg sanoi, että koska olen niin onnekas, hän uskoo häviävänsä jaon. ”Padielnim?”, hän kysyi.

Hän ilmeisesti arveli minulla olevan kolmoset (maksimimahdollisuuteni pintakorttieni perusteella) ja saavan kuitenkin täydenkäden. Minä vastasin rivakasti ”Njet”.

Kun pöytäni paritteli seuraavalla kortilla, sai Oleg raivokohtauksen, kertoi ensin nussivansa äitiäni ja sitten selitti kavereilleen miten tässä aina käy näin tuon jumalattoman onnekkaan suomalaisen kanssa.

Kun ilmeni, että minulla ei ollut suoran biittiä, alkoi pöydässä perkeleellinen pulina. Oleg vakuutteli maanmiehilleen, jotka eivät tunteneet minua yhtä hyvin, että osaan kyllä venäjää. En ilmeisesti kovin hyvin, oli yleinen johtopäätös. Minä olin hiljaa ja katseeni haki tarjoilijaa, koska olin voimakkaasti lisävodkan tarpeessa.

Olin automaattisesti vastannut kysymykseen saman mitä aina, vaikka tilanne oli täysin toinen. Vaikka minulla olisi ollut kolmoset, olisin suostunut jakamaan potin mielihyvin. Jos olen altavastaajana, en näe potin jakamisessa mitään pahaa. Nyt en ollut vain altavastaaja vaan lähes ulospääsemättömässä sillassa.

Ilari Sahamiehen bluffeja olen joskus sekä koppaillut että kippaillut. Muutama vuosi sitten pelasimme 40-40 peliä silloisen Helsinki Grand Casinon pokerihuoneessa.

Meillä oli monen hengen kertaalleen reissattu (eli tuon pelin standardeilla limpattu) potti. Ilari oli heti oikealla puolellani cutoffissa, minä olin buttonissa. Floppi tuli kolme herttaa, ja kaikki sököttivät.

Turnista tuli blanco, mutta joka teki minulle kärkirattaat. Muut sököttivät ja Ilari löi vähän vajaan potin.

Kukaan muu ei näyttänyt kiinnostuneelta potista. Minä olin huomannut tämän, mutta niin oli varmasti Ilppikin. Tässä tilanteessa Ilarin range on kaikki neljä korttia. Salettiväriä hänellä ei ole juuri koskaan. Ilari painaa reippaasti päälle niin saleteilla kuin tyhjillä käsillä ja kaikilla siltä väliltäkin.

Minä maksoin, en ajatuksella vetää täpöä, vaan ajatuksella, että minulla on tässä hyvin usein paras käsi. Jos minä maksan, takaa lentää pakkaan pieniä värejäkin, jos kellään nyt sellaista sattuisi olemaan. Minun maksamiseni pelottaa muita pelaajia (ansaitusti) enemmän kuin Ilarin lyönti.

Riverissä board suoristui, mutta ei paritellut. Ilari löi täyden potin, joka oli melkein kaikki merkkini. Menisin häviölle, jos maksaisin ja häviäisin. Tosin jos lähtee maksamaan Ilarin bluffia, suunnitelma ”maksan kerran ja kippaan jos se lyö uudestaan” on varma tie häviölliseen pokeriin. Uudelleenlyöntikykyä ei tässä tapauksessa puutu.

Jäin pohtimaan asiaa. Ilari ”tietää” minun maksavan tässä tapauksessa pienellä värillä uudestaan, miltä pelini hyvin paljon näyttää. Toinen mahdollinen käsi minulla on kolmoset, jotka voisin kuvitella Ilarin kuvittelevan minun ehkä kippaavan. Itse asiassa minulla on paljon huonommat kuin luulen Ilarin laittavan rangeni alalaidaksi.

Sitten sain ahaa-elämyksen, miksi hän voi myös lyödä. Nuori omahaneromme voi laittaa minut kolmosiin, ja valuttaa (=rahastaa) vahingossa tullutta suoraa. Jos näin on, niin maksuni jälkeen pöydässä tullaan pyörittelemään montaa päätä. Jakomme alkoi pohtimiseni myötä jo herättää kiinnostusta muissakin.

Kallevärillä hän myös rahastaisi uudestaan, koska en juuri ollut salettivärejäni yhteisessä historiassamme slouvaillut. Alan yhä enemmän vakuutella itselleni, että kyseessä on nerokas arvolyönti eikä Ilarin standardipilli.

Tähän ajatukseen päästyäni heitän rattaani pakkaan. Ilari näyttää neljä korttia, joissa ei ole paria, ei blokkeria, ei vetoa, ei niin yhtään mitään. ”Mitä oli? Jopa kalleväri”, oli Ilarin tavanomainen utelu kipatuista korteista. En vastannut mitään. Kukaan ei olisi sitä paitsi uskonut kuitenkaan, millä kädellä pohdin monta minuuttia.

Alkuperäinen suunnitelmani oli maksaa viimeisellä, tuli riveristä vaikka vanhoja mummoja, paitsi ehkä väärä paritteleva kortti. Perustelin jo aiemmin, miksi maksaa kerran ja kipata sitten, oli lähinnä rahan lahjoittamista Tikkurilaan.

Juha Helpin kanssa olemme muutaman jaon pelanneet, myös väriflopillisia. Olen second nutseilla löytänyt välillä salettivärejä ja välillä bluffiässiä.

Fennia-salissa kerran sain Juhaa vastaan taas kerran kallevärin. Maksoin flopista ja turnista positiosta. Riverissä minulla oli vain rippeet jäljillä ja Helppi jatkoi lyömistä.

Tämä on yleensä huono uutinen, koska sinnikäs ajatteleva salettien esittäjä yleensä luovuttaa, kun vastustajalla on niin vähän merkkejä, että hän ei voi enää kipata.

Sitten keksin, että eihän tätä ole mikään pakko maksaa. Lyönti oli reipas tuhat euroa kuuden tuhannen pottiin. Juha ei ikinä polttaisi rahaa bluffin jatkamiseen, koska en kuitenkaan kippaa enää.

Niinpä päätin tehdä tiukan karjalaisen kipin. Juha näytti väriässän, ja kolme eri maan korttia ja leveän varsinaissuomalaisen hymyn.

Tässä pätee aivan sama logiikka kuin edellisessä jaossa. Jos maksan turnin on minun maksettava myös river, tai peli polttaa rahaa tässä tapauksessa Littoisiin päin.

Jos muistankin vielä huonommin pelattuja jakoja, en niitä kyllä ilkeä esitellä.