”50,000,000 Elvis Fans Can't Be Wrong” on Elviksen levy vuodelta 1959. Ekonomistin tapauksessa taas jo miljoona kirjan ostajaa pitäisi riittää indikoimaan, että talouden nobelistin kirja todennäköisesti olisi syytä lukea.
Selailin Daniel Kahnemanin “Thinking, Fast and Slow” -kirjaa melko tuoreeltaan ilmestymisvuoden 2011 haminoissa ja arvioin, ettei siellä miulle juuri mitään uutta ole. Tiesin hyvin, että pokerikuplani ulkopuolinen väki on pääosin pihalla sekä odotusarvoista että todennäköisyyksistä ja kirja vaikutti käsittelevän enimmäkseen tätä. Nyt sitten lopulta luinkin sen, koska avovaimo osti sen itselleen lahjaksi. Ei ehkä olisi pitänyt konfiskoida kirjaa, koska pelkään ystävärivieni vähän ohenevan tämän kirjoituksen jälkeen.
Tappioiden kestämätön paine
Siviilit eivät Kahnemanin mukaan oikein halua ottaa sellaistakaan kolikonheittoa, jossa voi hävitä satasen, mutta voittaa kaksisataa. Syynä on se, että tappiot sattuvat heitä enemmän kuin voitot ilahduttavat. Kai se on uskottava, jos nobelisti niin on tutkinut.
Tämä tuntuu pokeriammattilaisesta poskettomalta. Minun kuplassani lähinnä pohdiskellaan, millä edulla flippaisit puolesta omaisuudestasi, ja yleensä vastaus on yksinumeroinen prosentti. Mie olen jo sen verran vanha, että ehkä kymmenen prosenttia pitäisi etua kuitenkin saada, että ottaisin kiinni.
Flippailu on vedonlyöntiä tasatodennäköisyyksin
Kollegoineni lyön sumeilematta vetoa prosentinkin edulla. Itse asiassa flippailu huvin vuoksi ilman kenenkään etua on piireissämme älyttömän suosittua. Saarnasin Pokeritiedossa tätä turhaa riskinottokulttuuria vastaan takavuosina moneen otteeseen, mutta luovutin. Tom Cruisekaan ei saisi pokerinpelaajia lopettamaan keskenään arpomista. Itsekin sitä paitsi säännöllisesti ehdottelen pieniä arvottuja betsejä, jos päädyn seuraamaan urheilua, jossa ei etukäteen ole sydäntä oikein kummallakaan puolella. Eli vähän taisi tulla saarnattua katolilaispappina pikkupojille pidättyväisyydestä.
Useimmille harrasteurheiluvedonlyöjille olisi muuten taloudellisesti parempi tehdä samaa. Eli arpoa kaverinsa kanssa kumpi saa markkinakertoimella kumman joukkueen, eikä käyttää hyväksi omaa näkemystä ja sitten betsailla sen mukaan. Toki voi hyvin olla, että oma askartelu on niin viihdyttävää, että siitä on valmis maksamaan.
Odotusarvo
Kirjassa on paljon haastattelututkimusesimerkkejä, kuten
”Ottaisitko 10 prosentin mahdollisuuden voittaa 95$ ja 90 prosentin mahdollisuuden hävitä 5$?”
Tässä on odotusarvo 0,1 x 95$ - 0,9 x 5$ = +5$, joten luonnollisesti ottaisin. Kaikki positiivisen odotusarvon vedot kuuluu tietenkin lyödä.
Tätä eivät sitten siviilit kuulemma ota, koska häviön mahdollisuus on niin iso. Mutta kun kysytään
”Maksaisitko 5$ arpalipusta, jolla voittaa 10% kerroista 100$?”
jengi ottaa kuulemma kirkuen. Tämä on muuten sama betsi kuin ylempikin.
Kun kysytään
”Paljonko olisit valmis maksamaan rokotteesta, joka torjuu kerran tuhannesta muuten tulevan tappavan taudin?”
tyypit maksaisivat viideskymmenesosan verrattuna siihen, jos kysytään
”Mistä hinnasta menisit rokotustutkimukseen, jossa on mahdollisuus saada tappava tauti kerran tuhannesta?”
Rahapelaajan maailmassa hinta molemmille on tietysti sama. Tässä muuten olisi voinut kirjoittaa rahapelaajan sijaan rationaalisesti ajattelevan ihmisen. Mutta luin jostakin, että on ihan rationaalista olettaa rahaa olevan rajattomasti, koska keskuspankit voivat painaa sitä lisää. Eli ihan kaikki kutsuvat itseään nykyään rationaalisiksi. Etten samaistuisi väärään viiteryhmään, käytän mieluummin termiä ”rahapelaaja”.
Ihmisten taipumus ostaa arpoja eli yliarvioida pieniä todennäköisyyksiä on johtanut muun muassa Loton nykyiseen suosioon. Näillä odotusarvorahoista oikeiksi euroiksi muuttuneilla rahoilla on sitten pidettykin Lottomajalla tosi makeita bileitä.
Miksi kirjan lukeneet väistelevät edelleen odotusarvoeuroja?
Luin kirjaa hivenen epäuskoisena ihmisten omasta perspektiivistäni yksinkertaisuudesta. Odotusarvoeurojen ottamatta jättäminen kun on täysin rinnastettavissa rahan lahjoittamiseen.
Tiedän monta kirjan lukenutta ja sitä suositellutta, jotka edelleen kieltävät normaalissa elämässä odotusarvojen laskemisen mielekkyyden ja liioittelevat hyvin pieniä todennäköisyyksiä. Sen sijaan he työntävät Kellyn kaavoihinsa vielä lisää jakajia, etteivät vain löisi liian isosti.
Haloo Varsova! Jos lyö alle sata prosenttia nettovarallisuudestaan kerralla, ei siihen betsiin voi mennä mitenkään poikki. Jos ei satu osumaan, joutuu seuraavan sijoituksen tekemään sitten vähän pienemmällä.
Oikea ongelmahan on nimenomaan löytää niitä positiivisen odotusarvon betsejä, eikä niinkään laskeskella jotain optimaalisia betsikokoja.
Ja tässä ”betsit” siis tarkoittavat hyviä pokeririnkejä, ylikerrointa vedonlyöntikohteessa, alihintaista osaketta tai ihan mitä tahansa epävarmaan tulevaisuuteen sijoittamista.
Jos kirjassa osoitetaan, että ihmiset tekevät näitä ja näitä odotusarvomielessä hölmöjä päätöksiä, mikseivät kirjan lukeneet edes yritä korjata itseltään näitä virheitä?
Miksi kirjan lukeneet väistelevät suoria osakesijoituksia?
Kirjan lukemalla voi helposti päätyä siihenkin lopputulokseen, ettei osakepoiminta kannata. On nimittäin tutkittu, etteivät aktiiviset indeksirahastot pysty pysyvästi voittamaan markkinoita. Tulevaisuuttakin on mahdotonta ennustaa ja pärjänneillä ihmisillä on vain käynyt tuuri ja kohta edessä on paluu keskiarvoon.
Tai sitten voi lähestyä sitä siitäkin kulmasta, että markkinoilla on paljon Kahnemaninsa lukeneita ihmisiä sijoittamassa rahaa, eivätkä he ole vieläkään oppineet juuri mitään. Fiksuimmat näistä ovat kuitenkin ymmärtäneet laittaa rahansa vähäkuluisiin indeksirahastoihin, jotka muuten tekevät markkinoista tehottomammat. Sokkona sijoittava härpäkkeli nimittäin ei ainakaan markkinoita tehosta.
Eli ihan turha tulla indeksisijoittajien saarnaamaan miulle vastuuttomista spekulanteista. Vaikka tekisimmekin huonoja päätöksiä, omilla rahoillaan saa pelata kuten haluaa, kuuluu vanha venäläinen sananlasku.
Osin väärät ihmiset sijoittavat indeksirahastoihin
Jos on Ajattelunsa nopeasti ja hitaasti (käännöskin löytyy) lukenut ja ymmärtänyt siitä siirtyä indeksisijoittamiseen, on luultavasti niin fiksu, että pystyisi parempaankin.
Jos taas The International Bestsellerin (kannessa lukee niin) lukeminen tai edes sen sisältö ei kiinnosta (kaikki eivät ole lukuihmisiä), kannattaisi osakepoiminta pitkälti hylätä ja tosiaan hajauttaa kaikilla mahdollisilla tavoilla.
Vähemmistössä oleminen ei välttämättä ole pahasta
Kirjan lukeminen oli hyvin palkitsevaa, koska Danielin kirjoittaessa monta kertaa suuren enemmistön ajattelevan näin, löysin itseni säännöllisesti sieltä pienestä vähemmistöstä.
Miulla ei ole esimerkiksi koskaan ollut erillistä pokeri-, sijoitus-, asunto- ja pahan päivän kassaa. On vain ollut rahaa ja velkaa ja sitä olen sitten sumealla logiikallani yrittänyt allokoida positiivisen odotusarvon suuntaan.
Olen väittänyt jo pienenä poikana olevani niin riskineutraali kuin mahdollista. En hae vedonlyöntiä vedonlyönnin ilosta, vaan laitan rahaa peliin vain, jos luulen odotusarvon olevan puolellani. Mutta sitten myöskin lyön sen kummemmin tunteilematta aiheesta mistä hyvänsä.
Paitsi en kovin mielelläni SaiPan puolesta. Tulee tuplavilutus, jos tulee pataan. Hyvällä tuulella olen joka tapauksessa, jos SaiPa sattuu voittamaan. Tämä on nähdäkseni vielä rationaalisuuden rajamailla. (Oikolukijatar huomautti, että mikset tunnusta tunteilevasi tässä kohtaa. Mutta miehet eivät tunnusta mitään).
Kirjan luettuani olen vähän enemmän vakuuttunut, että tämä nuorena ja itsevarmana mainostamani riskineutraalius on ainakin lähellä totuutta. Nimittäin ihan kaikki kaksikymppisenä tekemäni itseanalyysit eivät osoittautuneet kovin laadukkaiksi. Itse asiassa tämä saattaa olla ainoa.
On selkeää, että riskineutraalius olisi osakesijoittamisessa oikea lähestymistapa. Riskiä ei kuulu ehdoin tahdoin hakea, mutta sen olemassaolo täytyy hyväksyä.
Kuplassa pysyminen olisi turvallisempaa
Viihdyn erittäin hyvin pokeriammattilaisten seurassa, koska siinä seurassa löysää lausuntoa seuraa välitön haaste lyödä rahaa kiinni näkemyksensä puolesta. Joko lyöt vetoa tai pakitat. Jos jätät positiivisen odotusarvon vedon lyömättä, sinua pidetään vähän yksinkertaisena.
Tämän kirjoituksen näkemyksiä olen yleensä jakanut vain pokeripöydässä tai puhtaassa sijoittajaseurueessa. Joskus nuorena jaoin näitä myös siviileille, jolloin seurauksena oli mellakkaa ja tulematta jääneitä kutsuja. Taisi joskus olla jotain pientä käsirysyäkin.
Lukekaa Thinking, Fast and Slow!
Aion lukea tämän kirjan vielä uudestaankin. Jouduin lukemaan kirjan paljon hitaammin kuin luulin, koska olin yliarvioinut joko englannin tai muun osaamiseni. Jouduin jatkuvasti käyttämään sanakirjaa ja palailemaan takaisin, mitä kumpaakaan en jossain 500-sivuisessa Conn Igguldenissa välttämättä tee kertaakaan.
Mutta halusin olla varma, että ymmärsin oikein. Se millä tarkalla hilparilla Lancasterit Ruusujen sodassa huitoivat Yorkeja, ei ollut niin tärkeää. Kahnemanin kieli ei ole talebimaisesti itsetarkoituksellisen vaikeaa, mutta osa jutuista oli niin yllättäviä, että itseluottamuskaan ei aina riittänyt uskoon yhdellä kerralla ymmärtämisestä.
Kirja mursi vähän ennakkoluulojani psykologiasta. Kahnemanhan on sielultaan ja koulutukseltaan psykologi eikä ekonomisti. Olin pitänyt psykologiaa hyvin pehmeänä tieteenä. Mutta massojen psykologia on jännä aihe, jota pystynee hyvin soveltamaan sekä sijoittamiseen että yritystoimintaan. Kahneman kertoi mitä kysyttiin ja keneltä ja selitti, mitä siitä voi päätellä ja enimmäkseen nyökyttelin, ellen sitten kauhistellut.
Kun luin 1986 alkaen HKKK:ssa kansantaloustiedettä tai rahoitusta, pidin vähän kummallisena tenttikirjojen oletusta rationaalisista ihmisistä, koska tätä ei tukenut mikrohavaintoni itsestäni ja ympärillä olevasta väestä. Portfolioteorian mukainen ”nosta riskiä ja nosta tuottoa” taas vaikutti teorialta, jota pystyi käytännössä soveltamaan lähinnä koekysymysten laadintaan.
Vähän kuten Kellyn kaava. Kelly on hyvä osata, käytännön soveltaminen sopii lähinnä itseään peliongelmaisiksi epäileville.
Käyttäytymistaloustieteen mukaan sijoittajien ajattelua sumentavat sekä tappioiden pelko että toiveajattelu. Tätä teoriaa taas tukevat kaikki havaintoni sekä omasta että muiden sijoitustoiminnasta.
Daniel Kahneman on talouden Nobelinsa ansainnut.
P.S. Kirjassa on paljon hyödyllisen tiedon lisäksi hilpeitä anekdootteja. Suomalaisesta perspektiivistä vähän hihitytti, kun tutkivat psykologit altistivat koekaniininsa ”tuskaisen kylmälle vedelle” 60 sekunniksi. Käden sai kuitenkin ottaa ”luonnollisesti” sangosta pois, jos halusi. Vesi oli 14-asteista.
Tässä tutkittiin ihmisten kipukokemuksia. Sama ryhmä laitettiin pitämään kättä myös 90 sekuntia, jossa salaa ohjattiin mukaan 60 sekunnin tultua täyteen vähän lämpimämpää vettä, että lopussa vesi oli asteen lämpimämpää.
Sitten he saivat valita, ottavatko kolmantena näistä kumman käsittelyn. Suurin osa otti pidemmän version. Kipumuistoon vaikuttavat eniten maksimikipu ja kipu lopussa, proffat päättelivät. Ei niinkään kivun kesto.
