Ottaisin pokeripöytääni paljon mieluummin Annika Saarikon kuin Sanna Marinin kaltaisia vastustajia. Saarikko bluffasi puoliväliriihessä kädellä, jonka kortit olivat vastustajalle avoimet. Jopa täysin ulkopuolisen tarkkailijan oli vaikea nähdä kepun lähtevän hallituksesta kymmenen prosentin galluplukemilla. Ammattipelurina Marin vielä osasi kehua, että ”olemme löytäneet sovun” katsottuaan demareiden perivihollisten[1] bluffin. Miekin olen kehunut tuhansia aavistuksen äkkinäisiä pokeripelureita niiden omasta perspektiivistäni täysin takaraivoa vailla tehdyistä päätöksistä. Jos kovasti julkisesti vastustajaasi nöyryytät, se saattaa muuten lopettaa kanssasi pelaamisen lopullisesti.
Tosin Marinin avustajat eivät liene yhtä vahvoja pelureita kuin esinaisensa, sillä he vuosivat Iltalehdelle, että pääministeri Saarikon soitettua aamuhämärissä parikin kertaa joi ensin kahvit, ja vastasi päähallituskumppanilleen takaisin vasta tämän viestitettyä keskustapuolueen ehdottomasta antautumisesta. Jos tämä oli Marinin oma tahto, sitten muutan käsitystäni pääministerin pokeriosaamisesta. Jos olit joka tapauksessa maksamassa vastustajasi ilmiselvän bluffin, olisi myöhempien pelien kannalta fiksua sanoa, että olin hyvin lähellä kipata. Villi tuulettelu vastustajan kustannuksella herättää vain mielipahaa ja vähentää vihun tulevia pelihaluja.
Toki voi olla, että Marin kavereineen on laskenut, että on pääministeri enää pari vuotta, ja tähtää tämän jälkeen räksyttämään oppositiosta, miten seuraava hallitus leikkaa Marinin hallituksen runsaudensarvestaan jakamia etuisuuksia.
Kotimaisten yhtiöiden osakekurssien kannalta Marinin hallituksen ylielvytys on hyvä asia. Jos valtio heittää talouteen bensaa liekkeihin, tekevät yhtiöt entistä parempaa tulosta.
Supertorstai oli toivoa täynnä
Yleensä olen saanut kokea ainakin yhden tulospettymyksen osarikauden (osari = osavuosikatsaus) kiireisimpänä päivänä eli tämän viikon niin kutsuttuna supertorstaina. Tällä kertaa tapahtui anomalia, sillä omista osakkeistani Nordea, TietoEvry ja Sievi Capital ylittivät sekä omani että kurssireaktioiden perusteella markkinoidenkin odotukset kirkkaasti.
Suurin yllättäjä oli kuitenkin Nokia, joka pitkästä aikaa teki ilmeisesti oikeaakin eikä pelkästään maskeerattua voittoa. Myin kaikki Nokiani Wall Street Bets -väelle tammikuussa, eikä ole tullut ostettua takaisin. En mököttele, sillä muidenkaan omistamien yhtiöiden odotettua parempi menestys ei ole miulta pois.
Pörssiyhtiöt eivät ole korona-aikanakaan tehneet tappiota sovinnolla, vaan sopeutuneet olosuhteisiin. Nyt näyttää selvältä, että koronarokotusten länsimaissa edetessä, taloudet kääntyvät ärhäkkään nousuun. Yleisissä pörssikursseissa mitattuna koronakuoppa täytettiin jo alkuvuodesta:
OMXH25 (=25 Helsingin markkina-arvoltaan suurinta pörssiyhtiötä) viimeiseltä viideltä vuodelta.
Kun kurssikäyrä näyttää koilliseen ja talous näyttää piristyvältä ihmiset yleensä innostuvat ostamaan lisää osakkeita. Tämä tarkoittaa, että on erityisen hyvä aika Jukka Ylitalon sanoin varoa lehmänpaskaa. Osakemarkkinoilla on mukana entistä äkkinäisempiä sijoittajia, ja he houkuttelevat paikalle tavallistakin enemmän käärmeöljykauppiaita.
Ipo-markkina on esimerkiksi niin kuuma, etten edes mie enää oikein jaksa edes lukea prospektuksia, koska voittajan kirousta on tarjolla ihan yhtä hyvin kuin helmikuussa 2020. Toki varmaksi kokemani pienet pikavoitot yritän kyllä poimia pois. Satanen se on voitettukin satanen. Alexandriaa en ota samoista syistä kuin Karo Hämäläinen. Moraali se on spekulantinkin moraali.
En missään nimessä aio irrottautua kuumilta osakemarkkinoilta, mutta suhtaudun kaikkiin omistamiini lappuihin tavallistakin kriittisemmin. Koska havaintojeni mukaan kalliihkot osakkeet voivat nousukaudella helposti kallistua törkeän kalliiksi, näen paremmaksi yrittää ratsastaa mukana, mutta katsella hyvin tarkasti, kenen kyydissä satun olemaan. Kovin nopeilla hevosilla en 53-vuotiaana enää uskalla ratsastaakaan. En laske yhtään sen varaan, että ehdin myymään ensimmäisten joukossa, kun kuplaosakkeista lähtee ilmat. Vaikka olenkin entinen sprintteri. Paino sanalla ”entinen”.
Tulevat teloitukset
Koska tällä hetkellä verta ei kovin paljon virtaa kadulla (pienyrittäjien veretkin on jo kohta siivottu), on hyvä aika miettiä osakesalkun teloitettavien listaa. Useimmille osakesäästäjille tämä on turhaa pohdintaa, vaan heidän kannattaa jatkaa kuukausisäästämistään pienikuluisiin indeksirahastoihin. Mutta meille spekulanteille mikään ei ole tärkeää, paitsi itse spekulointi. Eikä sekään ole kovin tärkeää.
Suuntaan kuitenkin kirjoitukseni kansanosalle, joka a) ei usko tempputyöllistämiseen b) vähintään luulee omilla päätöksillä olevan vaikutusta osakesalkkunsakin tulevaisuuteen.
Kun pohtii osakkeen myymistä, useimmille voitolla oleville suomalaisille osakkeenomistajille ensimmäisenä tulevat mieleen verot. Olen vuosikymmeniä kuunnellut, että osaketta kannattaa myydä vain, jos sen olettaa laskevan yli kulloisenkin veroasteen verran. Tämä on omissa nimissään sijoittaville yksityishenkilöille vähintään 30 prosenttia voitosta. Tämä on eri matematiikkaa kuin omani. Lasken verovelan velaksi, enkä sisällä olevaksi voitoksi.
Itse asiassa excel-oriointuneille suosittelen Niksi-Pirkka -neuvona salkkunsa räpläämisen apuvälineeksi saraketta verovelka. Jos myy osaketta, eivät varat sitten vähenny verojen verran myydessä. Realisoituva vero kuittaa verovelkaa ja nettovarat pysyvät myynnin toteutuksen jälkeen ennallaan. Ei ehkä kannattaisi maistella sen isompaa kakkua kuin oikeasti omistaakaan. Velkaa se on nimittäin verovelkakin. En oikein näe nykyisellä valtiontalouden alijäämällä sijoittajien verojen varsinaisesti alenevan tulevaisuudessa.
Osakkeen myyntiperusteeksi ei voitolla oleminen toki ole järjellinen peruste. Tunnen paljon osakesijoittajia, joiden perusvirhe on myydä voitolla olevat laput liian aikaisin. Esimerkiksi itseni. Mutta voitollakin olevia osakkeita on lakisääteisesti sallittua myydä. Jos ahdistaa salkun koon pieneneminen, ottaa verojen verran velkavipua salkkuun ja altistuu yhtä paljon kurssinousun riskille kuin aikaisemminkin.
Huono perustelu on myöskin osakkeen vaisu kurssikehitys. Meillä on ollut jo aika monta vuosikymmentä pakko printata rahasto- yms. -esitteisiin saatetekstejä tyyliin ”historiallinen tuotto ei ole tae tulevasta”. Tämä pätee myös niin päin, että vaisu kehitys ei ole tae tulevasta huonosta.
Tunnen paljon myös sellaisia sijoittajia, jotka eivät kovin montaa kuukautta jaksa paikallaan junnaavaa pörssikurssia katsella. Miulle juuri tämä ei ole ongelma. Lauritsalan Sfinksi jaksaa istua osakkeidensa päällä, jos vain yhtiön fundamentit pysyvät nähdäkseni kunnossa.
Tästä tulemme siihen, että sijoittamisen matematiikka ei muutu, vaikka vaikuttaakin siltä, että elämme ”uusia aikoja” ties kuinka monennen kerran sijoittajaurallani. Vaikka kurssireaktiot yhtiöuutisiin vaikuttavat välillä järkeen käymättömiltä, pitkällä aikavälillä sijoittajat diskonttaavat yhtiöiden tulevia kassavirtoja ja vertaavat niitä pörssikurssiin. Vaikka eivät tietäisi sitä edes tekevänsä.
Samaten Marinin hallitus ei ymmärrä pumppaavansa pörssikursseja yrittäessään ostaa ääniä olemalla murehtimatta mistään vajeista. Mutta sijoittajan kannattaa murehtia seuraavia vaaleja pidemmälle, ja tarkastella salkkunsa sisältöä kriittisesti erityisesti vallalla olevan osakebuumin aikana. Sillä on paljonkin väliä, kenen ajamassa ja minkä hintaisessa minibussissa sattuu olemaan kyydissä.
[1] Miut kasvatettiin 1970-luvulla demariperheessä suhtautumaan keskustapuolueeseen perivihollisena. Se oli kuulemma se porukka, joka neuvotteli itselleen monta traktoria pihalle seisomaan. Kokoomuslaiset taas olivat jotain rikkaiden ymmärrettäviä humputuksia, eikä niistä tarvinnut sen suuremmin välittää. Kommunistit (=SKDL) olivat niitä, jotka eivät halunneet työtä tehdä, joten se ei työorientoituneessa perheessä ollut vaihtoehto. Metalliliiton vaaleissakin oli tarpeen käydä äänestämässä vain, jos näytti siltä, että kommunistit voisivat voittaa. Niinpä nuorena kauppatieteiden ylioppilaana äänestin 1987 eduskuntavaaleissa mahdollisesti Vaasankadun asuntolan ainoana demareita. En nyt tarkkaan ottaen tiedä, mutta oletan aika ison osan suurten ikäluokkien lapsista saaneen aika vastaavan kasvatuksen. Jätän pehmeiden tieteiden tutkijoiden asiaksi selvitellä käsityksen juuri kepuleista demareiden perivihollisina yleisyyttä nykypäivänä. Kirjoitan vain niin kuin ikidemarivanhempani opettivat. ”Kepu pettää aina” -iskulausekin lienee Suomen Sosialidemokraatti -lehteä 1974-1984 päätoimittaneen Aimo Kairamon lanseeraama.
