Kävin armeijan viimeisellä hetkellä, eli täytin 29 vuotta harmaassa asussa vuonna 1996. Suuressa nerokkuudessaan puolustusvoimat halusi sijoittaa perheellisen Helsingissä asuvan kauppatieteiden maisterin Korialle. Kapiainen, jolle soitin ja valitin asiasta ilmoitti, että muita vaihtoehtoja ei ole.
Lähestyin sitten kirjallisesti ja ilmoitin, että vaikka olen aika sotaisa luonteeltani, niin itse asiassa muutun rivakasti pasifistiksi, jos Koria kutsuu. Paluupostissa tuli palvelukseenastumismääräys Upinniemeen rannikkotykistöön. En uhkaillut tyhjää, joten jotain ajatustoimintaa löytyy myös sotaväestä.
Sotilaalliset asiat, jotka armeijassa opin, olisi voinut opettaa kuukaudessa. Siihen kuitenkin käytettiin 330 päivää.
Opin merkittäviä strategisia asioita Suomen sodankäynnistä. Kuten sen, että käytämme sinkoja, joilla venäläiseen panssarivaunuun osuessaan voi saada vahinkoa kimmokkeella lähellä oleviin ihmisiin, mutta ei tankkiin itseensä.
Lisäksi meillä on ilmatorjuntakalustoa, jolla osuu kahden kilometrin päässä olevaan lentokoneeseen melko tarkasti. Tosin Mig osuu Sergei-ilmatorjuntatykin kokoiseen kohteeseen hyvin tarkasti ohjuksella viidestä kilometristä. Opettelimme myös ilma-ammuntaa, eli tiputtamaan lentokoneita rynnäkkökiväärillä.
Kiinteää rannikkotykistöämme pitäisi mielestäni käyttää salakuljetusveneiden hätistelyyn, koska venäläisillä on varmasti ollut niiden koordinaatit tiedossa 80-luvulta asti. 130 millimetrin tornikanuuna on tosin tarkka vekotin, jolla pystyisi ampumaan varoituslaukauksia parikymmentä metriä veneen etupuolelle yli kymmenen kilometrin päähän. Kyllä kääntyilisivät veneet vauhdilla takaisin Viroon.
Ehdotin tätä tultuani Upinniemeen takaisin kokelaaksi patterin päällikölle yliluutnantti Juha-Antero Puistolalle. Itse asiassa hän on poikkeuksellisen fiksu kantahenkilökunnan edustaja, mutta siitä huolimatta vain hymähti hienolle idealleni. Puistola muuten sotii nykyisin televisiossa sodat Naton puolesta sotastrategian laitoksen komentajan roolissa.
Kaikenlaisen pelleilyn lisäksi tein armeijassa myös hyödyllisiä asioita. Kävin ahkerasti punttisalilla ja luin pokerikirjoja. Hyviä kirjoja ei ollut olemassa kovin paljon, joten sutaisin mm. Theory of Pokerin muutaman kymmentä kertaa uudelleen.
Perheellisenä sain hyvin viikonloppu-, perhe- ja iltavapaita. Olinpa isyyslomallakin. Yleensä menin suoraan Casino Raylle, koska perheen elättäminen armeijan päivärahoilla on varsin haastavaa puuhaa.
Eräs pelikavereistani kerran huomautti, että useimmat käyvät lomilla vaihtamassa siviilivaatteet päälle ennen kuin tulevat ihmisten ilmoille. Hän ei selvästi ollut sisäistänyt pokerin tuntityöluonnetta. Vaatteita vaihtaessa mennen tullen hukkaisi helposti pari pelituntia.
Hänen mielestään elvistelin armeijankäymiselläni tai olin sotahullu. Minä aloin kutsua pikkumiestä leikkisästi marakatiksi.
Marraskuun loppupuolella oli Pyysingin sota loppumaisillaan ja Metallica tuli Helsinkiin. Hankin kaksi lippua, ja pyysin yhtä kokelaskaveria mukaan. Anoin ja sain perhevapaan tarkoitusta varten. Loma-anomuksessa ei tosin tainnut olla mainittuna sanaa ” Metallica”. Siinä vedottiin muistaakseni kriittiseen perhetilanteeseen kotona, jossa oli vaimo ja 0- ja 3-vuotiaat lapset.
Kriittinen perhetilanne tosin oli vanhempiensa luona, joten menimme asunnolleni ottamaan pohjia. Minulla oli puoli litraa pirtua tarkoitusta varten.
Tulevina reservin upseereina täytimme sotilaalliset velvollisuutemme, eli tyhjensimme pirtupullon lähes kokonaan ja otimme loput mukaan konserttiin.
Metallica oli erinomainen, ja suunnistin onnistuneen konsertin jälkeen luonnollisesti kohti Casino Raytä. Pelit olivat jo käynnissä, mutta pääsin poikkeuksellisesti suoraan pot limit Holdem-pöytään. Ostin sisään minimin eli tuhat markkaa, koska pelikuntoni ei ollut välttämättä aivan sataprosenttinen. Lisäksi vaihdoin pöydässä uunituoreen ostamani Metallica-paidan päälleni.
Tosin melko pian huomasin, että pikkustäkillä ei pääse oikein esittämään mitään luovaa, joten otin alkuperäisen tonnin seuraksi yhdeksän lisää. Lisäksi alkoi tulla nälkä. Huomasin reilillä aiemmin mainitsemani pelikaverin.
Huikkasin hänelle ”Heitäs Marakatti ruokalista tänne”. Hän oli pahalla päällä, koska kritisoi ystävällistä pyyntöäni ja ehdotti pienimuotoista fyysistä kanssakäymistä ulkotiloissa.
Olin juuri kohentanut maastavetoennätykseni 210 kiloon eli olin elämäni kunnossa, tosin yli kahden promillen nousuhumalassa. Armeija oli kohta loppumassa ja silmissäni kangasteli loistava uusi ura pokerinpelaajana. Tähtäsin vielä puolivakavissani amerikkalaisen jalkapallon maajoukkueeseen ja olin pelannut parhaan kauteni. Toisin sanoen testosteronia valui nenästä ja korvista.
Kun vielä yhteinen ystävämme löi vetoa puolestani ja tarjoutui lähtemään mukaan valvomaan, ettei mitään vakavampaa sattuisi, totesin että mikäpä siinä. Tosin yleensä kun pikkumies haastaa isompansa, on iso mies äkkiä hätää kärsimässä.
Sovimme välienselvittelymuodoksi painin, koska siinä yleensä selviää ilman nenää poskella tai suurempia sisäelinvammoja. Meillä kaikilla kolmella oli akateeminen koulutus, joten suorituspaikaksi valitsimme asfaltin hotelli Presidentin nurkan takana.
Ottelu ei kauaa kestänyt. Nappasin tuomarin julistettua kamppailun alkaneeksi vastustajaa vyötäisistä kiinni, pidin hetken ilmassa ja heitin maahan. ”Eiköhän marakatti ensi kerralla toimita ruokalistan sovinnolla”, ehdin vielä ajatella. Minä päällä ja vastustaja alla huomasin kauhukseni maassa verta.
Kysyin, että ”Sattuiko”? Vastaus oli, että ”Ei oikeastaan, mutta sua on näköjään sattunut”. Olin painikaveria maahan saatellessani lyönyt ohimoni asfalttiin ja verta tuli ihan reippaasti. Pojat hoitivat minulle paperia ja minä hoidin itseni Töölön tapaturma-asemalle verenvuotoa tyrehdytellen.
Tapaturma-asemalla tajusin, että en saisi mennä sinne, koska sotilaat ovat armeijan terveydenhuollon piirissä eivätkä saa käyttää terveyskeskuspalveluja. Otin taksin Dextraan, jossa minua ei suostuttu operoimaan. Ei ollut kuulemma ompelutaitoisia paikalla.
Oli pakko mennä sotilassairaala Tilkkaan, vaikka hivenen olinkin huolissani jälkiseuraamuksista. Varauduin neulontaan ilman puudutusta, koska känniläisiin ei välttämättä puudutusainetta käytetä. Myös keskustelu sotilaspoliisin kanssa sotilaallisesta käytöksestä lomilla oli mielestäni mahdollinen.
Turhaan olin huolissani. Tilkassa lääkäri vilkaisi, tyrkkäsi puudutuspiikin ja neuloi kulman umpeen viidessä minuutissa ja passitti minut matkoihinsa. Sotilaslääketiede on ihana asia.
Minä luonnollisesti palasin kasinolle, jossa merkit olivat jääneet pöytään. Kerkesin vielä tilata ruokaa ja juomaa ja pelasin pilkkuun asti. Olin ollut häviöllä lähtiessäni, enkä onnistunut kuoppaa täyttämään.
Myöhemmin eräs pelikavereistani kysyi minulta olinko oppinut toilailuistani mitään. Sanoin, että jatkossa en aio enää ottaa täyttä stäkkiä vaikutuksen alaisena.
